Ei kertonut uusi blogimerkintä sen paremmin vuokraisännästä kuin -emännästäkään. Aivan toisenlaisen aiheen oli susi ensimmäiseen kirjoitukseensa valinnut. Mutta hyvin kirjoitti, ja Punahilkka oli kovasti tyytyväinen, että oli suden saanut houkuteltua ryhtymään blogistiksi.

Sivumennen sanottakoon, että susi kirjoittelikin blogia sitten varsin ahkerasti ja joutui vielä jatkamaan vain kuukaudeksi aikomaansa jäsenyyttä, kun blogikirjoittelu niin kovasti koukutti.

Toisena sivujuonteena mainittakoon, että tämä susi ei suinkaan ollut ainoa lajissaan, jonka Punahilkka sai innostumaan bloginpidosta. Mutta näillä kummallakaan sivujuonteella ei ole merkitystä tämän susitarinan kannalta, joten niistä ei sen enempää.

Marraskuun päivät kuluivat verkalleen. Sää oli koko syksyn harmaa ja sateinen. Punahilkasta tuntui, että aamulla töihin lähtiessä oli pimeää ja iltapäivällä sieltä palatessa oli yhtä pimeää. Kaikki oli ankeaa ja harmaata, ei vähiten Punahilkan mieliala.

Tuohon ankeuteen toivat hiukan piristystä suden puhelut. Tällä oli tapana soittaa lähes joka päivä ainakin kerran, joskus useamminkin. Ei Punahilkka enää muista, mistä kaikesta puhuttiin, mutta kerran oli hän taas niin apealla mielellä, että rupesi itkemään kesken puhelun.

No, se puhelu tietenkin lopetettiin kohta, sillä ei ollut Punahilkasta sillä kertaa pitkiä jorinoita puhumaan. Kun puhelu oli loppunut, tuli sudelta tekstiviesti, jossa tämä ilmoitti, ettei enää aikonut Punahilkalle soittaa, kun pahaa mieltä tälle vain soitoillaan aiheutti.

Siihen Punahilkka tietenkin vastasi, ettei susi hänen pahan mielensä syy ollut, niin kuin ei oikeasti ollutkaan. Punahilkan elämä nyt vain oli niin sekavaa ja yksinäistä, ettei paljon tarvittu, kun jo vesi silmistä herahti. Mutta jos susi halusi lopettaa yhteydenpidon, niin päätös olisi tietysti hänen; ei Punahilkka voisi eikä haluaisikaan suden valintoja ohjailla.

Tällaisiin apeisiin tunnelmiin lopetettiin. Mutta päättyikö tämä lupaavasti alkanut susipolku näin tylysti? Niinhän sitä voisi luulla, mutta…