Eilen tuo ambulanssiin syntynyt ihme sitten täytti puolitoista vuotta. Paljon on tapahtunut siinä ajassa. Nyt pieni ihminen osaa itse kävellä, juosta, kiivetä, syödä, tahtoa ja vaikka mitä muuta ihmisen osaan kuuluvaa. Puhetta tulee jo yksittäisinä sanoina, ja jos Mummu ei jotain ymmärrä, tarttuu hän kädestä ja ohjaa oikeaan paikkaan. Kun Papa puhuu hänelle ranskaa ja Äiti ja muut lähipiiriin kuuluvat suomea, käy kahden kielenkin óppiminen kuin itsestään.
Mutta palataan vielä puolentoista vuoden takaiseen aikaan. Nuori perhe siis kuskattiin ambulanssikyydillä synnytyssairaalaan uusiin rooleihinsa oppimaan. Mummu sai ohjeita, miten tuli toimia kotipuolessa, sillä olihan yöllä jäänyt kotiin koira sekä kaksi kissaa, kun lähtö tuli kovin äkkiä.
Aamuhämärissä lähdinkin sitten kävelemään parin kilometrin päähän, sillä pyöräni olin juuri eilispäivänä vienyt huoltoon, joten jalkapatikkaan oli nyt turvauduttava. Eipä se haitannut. Siinä kävellessä oli aikaa miettiä yöllisiä tapahtumia ja kertoilla jo tekstareille suurta uutista läheisimmille ystäville. Aamu oli raikas, sillä yöllä oli ollut vähän pakkasta.
Kun pääsin perille, odotti koira ihmeissään olohuoneessa, jonne se yöllä oli teljetty portin taakse, kun ensihoitajat olivat hääränneet tulevaa äitiä kuljetuskuntoon. Edellisiltana oli tytär ollut vielä Isolla kirkolla ystäviään tapaamassa, eikä silloin ollut tuntunut vielä miltään, kunnes sitten keskiyön jälkeen kaikki alkoikin vauhdilla. Ei siinä hötäkässä varmaan ehtinyt miettiä kotieläimiä eikä paljon muutakaan. Ajatukset olivat jo tulevassa, ja varmaan myös pieni paniikki alkoi hiipiä tyttären mieleen. Onneksi ambulanssin osaava henkilökunta rauhoitteli häntä, ja kaikki meni lopulta hyvin.