Joulun aika kului hitaasti ankeissa tunnelmissa. Uudeksi vuodeksi lähti Kaisa tätinsä luokse. Olisin mielelläni mennyt mukaan, sillä tämä Tosca-täti oli suosikkitätejäni. Nimitys ”Tosca-täti” johtui siitä, että pentuna ensi kertaa tädin luona vieraillessamme hän antoi minulle palan toscakakkua, joka oli viedä kieleni mennessään. En ollut silloin vielä saanut paljon herkkuja, joten kakku oli kuin mannaa ja hunajaa kielelläni. Nyt siis olin vähän pettynyt, kun Kaisa ei ottanutkaan minua mukaan Tosca-tätiä tervehtimään.

Mutta vielä suurempi pettymys ja muutos oli edessä, vaikka en osannut mitään sellaista edes kuvitella. En ollut enää kuullut puhuttavan mitään hävittämisestäni, joten arvelin sen asian unohtuneen. En edelleenkään ymmärtänyt sanan merkitystä, mutta kun elämäni tuntui jatkuvan, kuten ennenkin, en vaivannut sillä päätäni.

Tuli uudenvuodenaatto. Useana päivänä oli Rotta taas ollut koko päivän poissa. Lisäksi olin nähnyt hänen pakkaavan tavaroita Kaisan isän autoon. Auto oli sitten ajanut jonnekin ja palannut tyhjänä takaisin. Myös useita tauluja oli hävinnyt seiniltä. En ymmärtänyt tätäkään asiaa, mutta minkäs teit. Koirien elämään kuuluu se, että niiden on sopeuduttava monenmoisiin asioihin turhia kyselemättä.

Uudenvuodenaattona Rotta silitteli minua pitkään ja hellästi. Hän puhui jotakin muutosta ja siitä, että minä jäisin nyt tänne vanhaan kotiin, mutta hän kyllä tulisi usein minua katsomaan ja viemään lenkille. Se tuntui minusta mukavalta asialta. Sitten Rotta otti pari kassia ja astui ovesta ulos. Katselin ikkunasta, miten hän lähti pyörällä, kuten niin monena muunakin aamuna oli lähtenyt. Mutta nyt hän ei lähtenyt töihin, vaan tämä lähtö oli lopullinen, sen ymmärsin myöhemmin. Minä jäin vanhaan kotiin Kaisan isän kanssa.