Niinpä sitten kesän 2019 kuumimpana viikonloppuna me kolme ihmistä ja Samba-koira kaulus kaulassaan hyppäsimme autoon ja aloitimme matkan kohti Keski-Suomea. Iltapäivällä olimme perillä, ja siellä Elli meitä jo odotteli. Oli ihana tavata, mutta samalla niin surullista huomata, miten Ellin kunto oli taas mennyt alaspäin. Hän kyseli ja puhui samoja asioita kerta toisensa jälkeen ja istui puhelin kädessä soitellen vähän väliä jollekin lapsistaan.

Ellin vanhin tytär oli laittelemassa Elliä matkaan. Nyt ensimmäisen kerran kysyin suoraan, onko Ellillä Alzheimer ja sain myöntävän vastauksen. Tauti oli puhjennut jo Eskon vielä eläessä, mutta tähän saakka Elli oli pärjännyt kotioloissa, vaikka kotiapu kävikin hänen luonaan neljä kertaa vuorokaudessa.

Sää oli todella lämmin, kuuma suorastaan, ja kun kerran veden ääreen olimme menossa, pakattiin Ellillekin uimapuku mukaan. Valvotuissa oloissa Elli voisi hyvin uida ja vilvoitella rannassa. Elli oli itsekin sitä mieltä, että uimaan sitä on päästävä, kun kerran on kesä ja lämmintä.

Taas asetuimme autoon ja ajelimme noin kahdenkymmenen kilometrin matkan Ellin entiseen kotitaloon, joka nyt oli perikunnan hallussa ja yhteisenä kesänviettopaikkana. Nytkin siellä oli toiseksi vanhin poika tekemässä autoremonttia, ja nuorin poika mökillä vaimonsa ja ystäväperheidensä kanssa viikonlopun vietossa.

Me asetuimme päätaloon, jossa oli tarkoitus yöpyä, mutta kesäinen ilma houkutteli tietenkin rannoille, jonne sitten lähdimmekin uimaan ja saunomaan. Yritin kovasti houkutella Elliäkin veteen, mutta häntä ei tuntunut uiminen enää kiinnostavan, vaikka vasta jokunen tunti sitten hän oli ollut kovastikin innoissaan asiasta. Minä ja nuoriväki pulikoimme kuitenkin sydämemme halusta lämpimässä vedessä, kun muut mökillä olijat pitivät seuraa Ellille.

Illansuussa palasimme päätaloon laittelemaan ruokaa. Toinen Ellin pojista oli tuonut meille vastasavustetun siian, jonka sitten nautimme illalliseksi. Valitettavasti migreeni vaivasi minua taas niin kovasti, etten pystynyt syömään juuri mitään. Ei Ellillekään ruoka näyttänyt oikein maittavan. Sairauden myötä hän oli alkanut tuntea vetoa enemmänkin kaikkeen makeaan kuten sokeriin, kekseihin ja maitoon, jota kuuleman mukaan olisi kulunut vaikka miten paljon, ellei sen saantia olisi rajoitettu.

Ilta alkoi jo olla myöhä. Me Ellin kanssa asetuimme yöpuulle taloon, mutta nuoriväki pystytti pihalle teltan ja yöpyi siellä. Yö oli melko rauhaton, sillä Elli nousi tämän tästä ylös ihmettelemään milloin mitäkin asiaa. Minä podin edelleen migreeniä, joten nukkumisesta ei tullut juuri mitään niinäkään hetkinä, jolloin Elli oli omassa sängyssään.

Aamu kuitenkin valkeni, ja heräsin siihen, että Elli oli jo pystyssä. Hän oli ladannut kahvinkeittimen ja kattanut pöydän yhdelle. Siinä taas osoitus siitä, miten vanhat taidot olivat tallella, vaikka nykyhetki pyrkikin sekoittumaan.

Aamupalan syötyämme käväisimme vielä uimassa, ja sitten olikin aika lähteä viemään Elliä kotiin ja itsekin kotimatkalle. Jäähyväiset olivat haikeat. Jokaisen ajatuksissa varmaan kävi, että tämä tapaaminen olisi viimeinen. Kuka tahansa meistä voisi kuolla koska tahansa, mutta Ellin kunnon huomioonottaen oli todennäköisintä, että Elliä emme enää elävänä näkisi.

Haikeudesta huolimatta tuntui hyvältä, että tapaaminen oli toteutunut. Erityisen tärkeää se varmasti oli tyttärelleni, jolle Ellistä oli tullut kuin Mummo, kun omat isovanhemmat olivat jo kuolleet ja eläessäänkin olleet aika kaukaisia ja melko vaikeasti lähestyttäviä.