Punahilkka ei mikään maailman paras tanssija ollut. Hän piti kyllä tanssimisesta, mutta voimakastahtoisena hilkkana hänen oli vaikea taipua susien vietäväksi. Olipa joskus tapahtunut niinkin, että kesken tanssin oli Punahilkka tai joku susi saanut koikkelehtimisesta tarpeekseen, ja jompikumpi oli jäänyt lattialle kuin nalli kalliolle. Joskus sellainen tilanne oli Punahilkkaa nolottanut, mutta enää hän ei korvaansa lotkauttanut moisille tapahtumille. Jos ei sujunut, niin ei, minkäpä sille mahtoi.

Tanssimisessa tuntui pätevän sama sääntö kuin muussakin kanssakäymisessä: kaikki vain eivät yksinkertaisesti sopineet toisilleen. Ja elämässä oli toki niin paljon muutakin kuin tanssi, jota myös vaakasuoran halun pystysuoraksi ilmaukseksi kutsuttiin. Mutta siinäkin asiassa tunsi Punahilkka olevansa niin suoraluontoinen hilkka, että osasi ja uskalsi halunsa kyllä muutenkin mieleiselleen sudelle julki tuoda. Ja oli monta kertaa tuonutkin.

Nyt Susi kuitenkin pyysi Punahilkkaa tanssiin, ja tietenkin Punahilkka lähti. Punahilkka muistaa vieläkin, että ensimmäinen tanssi, jonka hän Suden kanssa tanssi oli valssi, joka yleensä sujui häneltä hyvin. Tällä kertaa se tuntui sujuvan tavallista paremmin siinä Suden vahvoilla käsivarsilla kuin liidellessä, kunnes…