Toiveeni ei ole turha, sillä nainen tosiaan purjehtii laukkuineen luoksemme ja istuutuu lupaa kysymättä Leenan viereen. Tervehdimme taas, ja tulija kertoo olevansa Mirkku. Hyvä, että on juna ehtinyt liikkeelle lähteä, kun Mirkku jo alkaa aukoa ensimmäisiä kassejaan. ”Maistuskos tytöille eväs? Mulla olis tässä pannukakkua ja kotikutosta leipää, ohorarieskaa oikeen. Pitkää lihaa saatta laittaa leivän päälle, jos lihasta tykkäättä. Ja on tässä kourajuustoaki, poikineen maijosta. Aattelin, etten viiti sitä paistaa ollenkaan, ku se on niin hyvää lusikoija suuhusa semmmosenaanki. Palijo parempaa ku nykyset raejuustot. Kyytipojaks on maitoa, kahavia tai teetä, mitä ny ite kukin tykkää ryypätä. Mutta viinaa ei oo”, sanoo Mirkku nauraen iloisesti sanomistensa päälle.

Puheensa lomassa Mirkku nostelee eväitä laukuistaan. Pitkää lihaa? Sitähän meilläkin syötiin leipomispäivien iltoina. Istuttiin äidin kanssa keittiössä ja herkuteltiin vastapaistetulla lihalla. Ja kourajuustoa! Sitä en ole maistanut vuosikausiin, sillä eihän lapsuudenkodissanikaan enää ole lehmiä. Ohrarieskaa ja pannukakkua, oikein vesi herahtaa kielelleni, kun ajattelenkin Mirkun laukuista esiin nousevia herkkuja.

Taas minut valtaa kummallinen tuttuuden tunne. Ummistan hetkeksi silmäni ja palaan lapsuuteen ja nuoruuteen. Eteeni nousee kuva äidistä leipomassa tuvan ison pöydän äärellä ja pitkästä, leipiä täynnä olevasta orresta tuvan katossa. Kuva on niin elävä, että kyynel puristuu silmäkulmaani. Miten kauan noista ajoista onkaan? Ja niidenkin arvon tajusi vasta sitten, kun ne oli menettänyt. Mirkku ei huomaa liikuttumistani, vaan jakelee innoissaan eväitään Leenalle ja minulle iloisen, rönsyilevän puheen säestäessä hänen touhujaan.

Siinä syödessämme ja jutellessamme emme ole lainkaan huomanneet, että juna on hiljentänyt vauhtiaan ja pysähtynyt taas uudelle asemalle. Havahdumme vasta, kun se nytkähtäen lähtee uudestaan liikkeelle. Meitä kaikkia kiinnostaa, kuka nyt on noussut junaan, sillä vaikka asiasta ei mitään ole puhuttukaan, alkaa ainakin minulle olla selvää, että junaan on noussut vain yksi naispuolinen matkustaja, ja ennen pitkää hän asettuu istumaan johonkin meidän lähellemme.

Ei meidän kauaa tarvitse odotella. Meitä lähestyy nainen, joka on pukeutunut aivan vaaleisiin vaatteisiin. Kädessään hän kantaa kukkavihkoa. Nainen seisahtaa viereemme ja kysyy, voiko istua seuraamme. Hän ei nyt haluaisi olla yksin, sillä hän on menossa äitinsä hautajaisiin ja mielellään jakaisi suruaan kanssamme, jos se meille suinkin sopii.

Mirkku ja minä nyökyttelemme myöntyvästi: ”Totta kai, istu pois vain. Kyllä me tiedämme, miltä tuntuu, kun äiti on kuollut.” Vain Leena näyttää vähän epäröivältä, vaikka ei sanokaan mitään. Muistan, että Leenan äiti on vielä elossa, ja siksi Leenasta ehkä tuntuu oudolta puhua oman äidin kuolemasta.

Niin Marjaana, se on äitiään surevan naisen nimi, istahtaa viereeni, ja kohta hänkin jo mutustelee halulla Mirkun tarjoamia eväitä. ”Ihanaa rieskaa! Tällaista äidilläkin oli aina tapana tehdä”, hän ihastelee suupalojen välissä. Hetkeen emme kukaan puhu mitään, nautimme vain hyvästä ruuasta ja uudenlaisesta läheisyyden tunteesta, joka kietoutuu ympärillemme. Me neljä naista olemme matkalla jonnekin, ja jokaisella meistä on oma tarinamme.

Sitten Marjaana alkaa puhua. Hän kertoo, että hänen äitinsä sai elää pitkän elämän, yli kahdeksankymmentä vuotta. Tuohon elämään mahtui monenlaista, iloa ja surua. Oli suuri perhe ja murhe oman lapsen kuolemasta. Oli huoli toimeentulosta ja jatkuvaa taistelua paikasta omassa kodissa, jossa asui milloin keitäkin ulkopuolisia.

Jos meitä ihmetyttää, miksi Marjaana on pukeutunut vaaleisiin vaatteisiin, vaikka on menossa hautajaisiin, on selitys siihen se, että Marjaana itsekin on menettänyt lapsen, pienen tyttären. Kun tytär haudattiin, päätti Marjaana, että tätä lasta ei surtaisi mustiin pukeutuneena. Marjaana perhekuntineen pukeutui vaaleisiin vaatteisiin ja toivoi kaikkien hautajaisvieraidenkin tekevän samoin. Useimmat kunnioittivatkin Marjaanan toivomusta.

Sillä hetkellä syntyi päätös siitä, että kaikkia läheisiään Marjaana suree vaaleissa vaatteissa. Niin paljon iloa ja valoa he ovat hänen elämäänsä tuoneet. Isänsä Marjaana on jo saatellut manan majoille vaaleaan väriin sonnustautuneena. Nyt on äidin vuoro.

Kuuntelemme hiljaa ja silmät kyynelissä Marjaanan kertomusta. Leena nyyhkyttää ääneen, sillä hänellä tuo kaikki on vielä edessä. Me, Mirkku ja minä olemme Marjaanan tavoin haudanneet niin isämme kuin äitimmekin. En tiedä mistä minulle tulee tunne, että iloinen ja nauravainen Mirkkukin on kokenut saman kohtalon kuin Marjaana ja minä. Me kaikki kolme naista olemme joutuneet luovuttamaan lapsemme kuolemalle suoraan sylistämme.