Ruumiiden siunaaminen ei kauaa kestänyt. Kaksosille ei ollut ehditty antaa edes nimiä, joten heidät siunattiin yhteisellä siunauksella äitinsä kanssa. Monenlaista elämässään ja virkauransa aikana nähnyt vanha rovasti katsoi murheellisin mielin, miten Markku kasvot kivettyneinä heitti pienen kukkakimpun arkun päälle, ennen kuin hauta peitettiin suojakannella. Miten tuota nuorta miestä voisi auttaa? Ei mitenkään, ellei tämä itse haluaisi ottaa apua vastaan.

Kuin aavistaen rovastin mietteet poistui Markku nopeasti hautausmaalta, kun tilaisuus oli ohi. Hän ei halunnut myötätuntoa eikä lohtua. Sisimmässään hän pelkäsi, että sinne padotut tunteet eivät pysyisi lukkojensa takana, jos joku kysyisi, miten hän jaksaa. Hän oli päättänyt jaksaa ja näyttää koko maailmalle, ettei murtuisi. Elämä oli nyt paiskannut hänen tielleen tällaisen asian, mutta se ei tarkoittanut sitä, että kukaan pääsisi ilkkumaan hänen heikkouttaan.

Voi, Markku-parkaa! Miten lapsellinen ja kypsymätön hän olikaan! Koko lähipiiri ja kaikki, jotka tiesivät tapahtuneesta, olisivat olleet valmiit auttamaan häntä kaikin tavoin. Jokaiselta olisi löytynyt lohduttava ja myötätunnon ilmaus, jos Markku vain olisi ottanut sen vastaan.

Mutta ainoastaan naapurit, joihin Sirkka oli turvautunut ennen sairaalaan lähtöään, oli Markku kelpuuttanut kohtaloaan jakamaan. He olivat jo melko iäkäs pariskunta, joiden lapset olivat lähteneet maailmalle. Ensijärkytyksen jälkeen oli Esko alkanut viihtyä hyvin heidän luonaan, ja heiltä Markku oli saanut monenlaista apua kuluneina päivinä. Heidän huostassaan oli Esko nytkin.

Haudalta kiirehti Markku suoraa päätä naapuriin hakemaan Eskoa. Hän ei halunnut vaivata naapureita yhtään enempää kuin oli pakko. Emäntä oli keittänyt kahvit ja tarjosi nyt kupillista haudalta kylmissään palaavalle Markulle, sillä hänestä oli pöyristyttävää, ettei Markku millään tavalla kunnioittanut kuolleen vaimonsa muistoa.

Markku ei kehdannut kieltäytyä ystävällisestä tarjouksesta, vaan istahti vähän vastahakoisesti pöytään, johon oli katettu monenlaista syötävää. Esko katseli vaitonaista isäänsä jonkin matkan päästä, mutta ei pyrkinyt lähelle. Pienellä pojalla olivat hyvin muistissa monet tukkapöllyt ja remmin sivallukset, joita Markku oli jaellut suututtuaan pojan liian äänekkäistä leikeistä. Mikä mahtaisi olla Eskon kohtalo tästä eteenpäin, kun äiti nyt oli mullan alla ja kovakourainen isä toimisi hänen kasvattajanaan…