Mies oli eronnut jo vuosia sitten ja asui nyt aivan toisella paikkakunnalla kuin entinen perheensä, joka sekin lasten lähdettyä opiskelemaan oli hajanntunut vähän sinne sun tänne. Jouluna ja muina suurina juhlapyhinä oli miehen perhekunnalla kuitenkin tapana kokoontua yhteen entiselle kotipaikkakunnalle, jossa nuorimmat lapset vielä äitinsä kanssa asuivat.

Niinpä mies varovaisiin tiedusteluihini vastasi, ettei olisi tavattavissa joulunpyhinä. Hän viettäisi ne lastensa ja entisen vaimonsa luona. Muutenkaan ei mies tuntunut lämpenevän yhtään mahdolliselle tapaamisajatukselle. Sitä minä mielessäni vähän ihmettelin, mutta en ryhtynyt tarkempaa selitystä tivaamaan. Kaipa miehellä oli siihen syynsä, jotka aikanaan kertoisi, jos katsoisi sen tarpeelliseksi. Saattoi olla niinkin, että minä vain tein vääriä tulkintoja miehen tapaamishaluista, kun ei hän heti tukka putkella rientänyt minua vastaan.

Joulu tuli aikanaan. Minä vietin se tyttäreni kanssa sukulaisissa, kuten olin aikonutkin, ja mies taas oman perheväkensä luona. Joulun aikoihin pidettiin yhteyttä sähköpostein ja soitteluin. Koko alkutalven olin kirjoittanut blogiini kovin synkkiä postauksia. Tuntui, että kaikki hauskat Susimetsän sattumukset oli jo loppuun kaluttu, eikä uusia aiheita ollut ilmaantunut, kun ei kerran uusia miehiäkään ollut näköpiiriin ilmaantunut.

Mies vihjaili välillä, että kirjoitustaitoni oli parhaimmillaan juuri Susimetsän tarinoissa. Niitä minun pitäisi lukijoilleni tarjoilla eikä mitään synkkämielistä pohdiskelua. Minä tuskastuin. Mistä minä tähän hätään tarinoihin sopivia miehiä tempaisisin? Susimetsä oli kaikesta päätellen nukahtanut talviuneen, josta heräisi vasta silloin, kun auringon ensimmäiset säteet alkaisivat puiden raosta pilkahdella.

Aiemmin taisin jo mainita, että tämäkin mies oli koukuttunut blogeihin niin, että joutui ostamaan uuden jäsenkauden voidakseen jatkaa kirjoittelua. Välillä mietimme yhdessä, mistä tänään kirjoittaisimme. Mies ei kyllä paljoakaan ohjeita ja neuvoja kaivannut. Sen verran tiheään hän blogipäivityksiä teki. Mutta minulla teki välillä tiukkaa.

Kun vuosi sitten vaihtui, päätin saattaa päätökseen synkän yksinpuheluni ja ryhtyä taas hauskaksi ja iloiseksi Susimetsän Punahilkaksi, joka korkokenkiin ja minihameeseen sonnustautuneena sipsutteli pitkin Susimetsän hämyisiä polkuja uusia miehiä tapailemassa. Eikä muuntautuminen siihen rooliin vaikeaa ollutkaan. Se kävi kuin luonnostaan, kun mies vielä kaiken aikaa kannusti minua susipoluille.

Yllätyksekseni alkoi susitarinoita syntyä kuin sieniä sateella. Niitä näytti nyt tulevan niin ovista kuin ikkunoistakin. Minä sen kuin kirjoitin vain. Tuntui, ettei niin vähäpätöisiä treffejä ollutkaan, joista en ainakin viiden jakson mittaista haukaa ja mielenkiintoista muistelusta olisi saanut puserrettua virtuaaliselle paperille.

Minä nautin kirjoittamisesta ja annoin virtuaalisen sulkakynäni sauhuta. Siinä kirjoitellessa oli deittipalstallakin alkanut taas tapahtua kaikenlaista. Löytyi uusi susipolku, josta kirjoitin sitten aikanaan. Täälläkin sen olen julkaissut. Se kertoi miehestä, joka aina sopi treffit ja yhtä varmasti ne aina perui vedoten siihen, että rakas jälkikasvu sattui tulemaan vierailulle täsmälleen siihen aikaan, jolloin meidän olisi pitänyt tavata.