Lapsi oli nyt saanut nimen, joten niiltä osin saattoi perhe huokaista helpotuksesta. Ainakaan nimettömänä ei pientä tytärtä tarvitsisi kuolemalle antaa. Sillä yhä selvemmältä alkoi vaikuttaa, ettei lapsesta olisi elämään. Aivot olivat luultavasti täysin tuhoutuneet hapen puutteen vuoksi, ja lisäksi monet kehityshäiriöt vaatisivat toistuvia korjausleikkauksia koko lapsuuden ja nuoruuden ajan. Lapselta puuttui mm. toinen munuainen, ruokatorvi muodosti umpipussin, vasemman käden peukalo olisi leikattava ja monta, monta muuta kohtaa olisi myös korjattava.

Mutta ennen kuin lopullinen päätös hengityskoneesta irrottamisesta tehtäisiin, tutkittaisiin vauvan aivotoiminta vielä kertaalleen. Jos aivokäyrä näyttäisi suoraa viivaa, ei sen jälkeen oikeastaan enää olisi kovin montaa vaihtoehtoa. Tutkimuksen tarkkaa ajankohtaa ei kerrottu, mutta muutamien seuraavien päivien aikana se joka tapauksessa tehtäisiin.

Odotusaika oli hirveää ja voimia kuluttavaa. Soilen leikannut lääkäri kävi Soilea ja koko perhettä tervehtimässä. Häneltä Soile sai kuulla sen, että jos kotipaikkakunnalla olisi toimittu ripeämmin, olisi lapsi luultavasti voitu pelastaa. Ambulanssi oli ajanut ennätysajassa Naistenklinikalle, samoin leikkaus oli tehty muutamassa minuutissa. Mutta tulomatkalla irronnut istukka oli aiheuttanut sen, että lapsi oli ehtinyt valua kuiviin. Tuon ikäisessä sikiössä oli verta vain noin pari desilitraa. Sen pois valumiseen ei montaa minuuttia tarvittu.

Soile oli pakahtua murheeseen tuon kaiken kuullessaan! Miksei kukaan ollut sanonut, että istukka voisi irrota? Miksei häntä voitu tuoda suoraan Naistenklinikalle? Miksi hänet ylipäätään oli lähetetty edellispäivänä vielä kotiin, kun riskit kerran olivat noin suuret?

Mutta mitäpä kyyneleet ja kysymykset auttoivat! Lapsi makasi tiedottomana teho-osastolla eikä hän koskaan juoksisi, puhuisi tai nauraisi, ei edes hengittäisi omin avuin! Kuolemalle olisi hänet annettava suoraan sylistä, jossa siinäkään ei Soile ollut lasta vielä saanut pitää!