Lahja on tänään ainut nimipäivänviettäjä. Toivottavasti saa lahajoja kans!

Lahja on suomalainen naisen ja aikaisemmin myös miehen etunimi, joka on tullut käyttöön 1800-luvun lopulla. Suomen almanakassa nimi on ollut vuodesta 1908. Nimipäiväksi valittiin 7. elokuuta, koska sama päivä oli aikaisemmin ollut Donatuksen nimipäivä ja latinan sana donatus tarkoittaa myös lahjoitettua. Alkuvuosina jotkut poikalapsetkin saivat nimekseen Lahja. Vuoden 2012 loppuun mennessä Suomessa on Väestörekisterikeskuksen mukaan 12 879 naista ja hieman yli 530 miestä saanut nimen Lahja.

Kaks Lahajaa tiijän. Molemmat on naisia ja vähä iäkkäämpää sorttia jo. Toinen liittyy mun lapsuuteen. Keskikoulussa oli sen niminen emäntä. Toinen taas on tytön kummitätin siskopuoli. Kumpaakaan en oo ikään tuntenu sen paremmin.

Oikeastaan Lahja ei hullumpi nimi lapselle oliskaan. Laps, jos mikä, on suuri lahaja! Useimmat ei sitä vaan taija ymmärtää. Lasten saamista pietään itestään selevyytenä. Puhutaan lasten hankkimisesta. Se sanonta mua ottaa sitte päähän! Vasta sillon, ku ei lasta alakaan kuulua tai lapsen menettää jossakin sen elämän vaiheessa, saattaa tulla mieleen, että ei se lapsen saaminen niin yksinkertasta taija ollakaan. Ja voi olla, ettei useimmat ihimiset aattele sitä ikään.

Ku ite oon joutunu näitä asioita palijoki tuumailemaan ja kokemaanki, tuntuu tosi pahalta, ku joku esimerkiks lapsen kuoleman jäläkeen sanoo muka lohuttaakseen, että työ voitta saaha vielä uusia lapsia. Jos ei muuta osaa sanoa, olis parempi, että on sitte kokonaan hilijaa.

Mistä kukaan voi tietää toisten lapsensaantimahollisuuksia, ku ei asianomaset niitä itekään tiijä eikä ainakaan lapsen menettämistapauksissa mitään asioille voi. Ja voiko uus laps muka korvata menetetyn? Ei voi, ja on aivan turha tulla sellaista lapsesa menettäneelle ees sanomaan.

Tietysti on niinki, että tuollaiset tokasut on niitä fraaseja, joita sanotaan, ku ei oikeen tiijetä, miten asiaan pitäs suhtautua. Mutta niin ku jo sanon, niitä ei kannata mennä suustaan päästämään. Ei ne ainakaan lohuta, ennemmin aiheuttaa vaan lisää mielipahaa. Siinä tuloo äkkiä semmonen mieli, että kuollu tai muuten menetetty laps ei mitään ois ollukaan, ku sen voi toisella, joskus ehkä tulevaisuuvessa syntyvällä korvata.

Eipä silti, tuntuu lapsen menettäneissä itessäänki olevan sellaisia, jotka noin aatteloo. Hyvä, ku on kuollut saatu hautaan, ku se ”ikävä asia” jo yritetään unohtaa ja kiireellä ruvetaan puuhaamaan uutta vauvaa. Mää en voi semmosta ymmärtää, en oo ikään ymmärtäny. Totta mooses uusia vauvoja saa tulla, jos niitä on tullakseen, mutta kuolleen lapsen unohtaakseen ei siihen piä ruveta. Ihimiselämä on aina ihimiselämä ja sellasena pysyy.

Joskus oon tuntenu katkeruutta siitä, että toisille lapsen saaminen näyttäs olevan niin heleppoa. Ja miten halapa ihimishenki niijen elämässä on. Muistan, miten vuosia sitte makasin sairaalassa täpötäyvessä huoneessa kohdunulkoisen raskauven jäläkeen. Mut oli just leikattu, päätä särki ja huone oli täynnä eri-ikäsiä akkoja, kuka minkäki vaivan takia. Hoitajilla ei ollu aikaa meille, jotka ei pahemmin valiteltu. Kukaan ei esimerkiks käyny kysymässä koko aikana, miten mää voin. Lääkettä päänsärkyyn sain kysellä monta kertaa ennen ku sitä sain.

Aamulla huoneeseen tuotiin vielä yks potilas, nuori nainen. Sille oli hoitajille aikaa. Sen luona käytiin monta kertaa, sille annettiin neuvoja ja ohojeita, sen vointia kyseltiin. Puheista käsitin, että nainen oli tullu osastolle abortin tekoa varten, eikä kyseessä ollu ensimmäinen kerta.

Sillon mua riipas. Itkin yksin sängyssäni sitä, miten epäoikeuvenmukanen maailma on. Mää en saanu lasta, jota niin kovasti toivon. Niille, jotka ei niitä halunnu, mutta eivät välittäny ees estää niijen tuloa, lapsia annettiin tapettaviks asti. Sitä mää en voi käsittää, en vaikka tuhat vuotta kulus! Laps on lahaja! Ei lahajaa saa heittää pois!