Koska työ ei tuohon aikaan ollut häiritsemässä ja sotkemassa sutemme elämää, oli hänellä runsaasti aikaa surffailla e-kontaktissa sen blogeja lueskellen ja silloin tällöin jonkun profiilinkin aukaisten. Sitten eräänä kauniina heinäkuisena aamuna suden taas pyörähtäessä aikansa kuluksi deittimaailman blogi-osastolle lävähti tietokoneen näytölle nimimerkki Punahilkka, 53 v., eronnut jne., jne.

Kiinnostuneena susi klikkasi Punahilkan blogin auki, ja jo ensimmäisten rivien jälkeen oli syötti nielaistu. Tuosta ”kohtalokkaasta” hetkestä alkaen susi kertomansa mukaan aloitti aamunsa aina tarkistamalla ensimmäiseksi, oliko Punahilkka yön aikana päivittänyt blogiaan. Useimpina aamuina siellä päivitys oli, ja susi sai päivän annoksensa Susimetsän uutisia.

Vaikka susi kirjoittikin pitävänsä Punahilkan tyylistä ylipäätään, olivat hänen mielestään blogin parasta antia susitarinat, joissa Punahilkka kuvaili suden mielestä hauskasti ja värikkäästi seikkailujaan Susimetsän mutkikkailla poluilla. Erityistä kiitosta antoi susi tarinasta, jossa Punahilkka oli kuin pujahtanut suden turkkiin ja kertoili tapahtumista suden oletetusta näkökulmasta käsin.

Tähän asti luettuaan tunsi Punahilkka mielihyvän aallon leviävän sisimpäänsä. Hänhän taisi osata kirjoittaa! Oli hän sen oikeastaan aina tiennyt, mutta vieraitten ihmisten suusta kuultuna se tuntui kuin mannalta ja hunajalta Punahilkan korville.

Punahilkka hymyili leveästi itsekseen ja oikoi jäseniään. Kirje oli pitkä, lukemista piti jatkaa. Totta kai häntä kiinnosti myös kirjeen loppuosa, sillä sitä silmäillen aiemmin luettuaan oli hänelle jäänyt sellainen vaikutelma, että kohta alkaisi se jokaiseen kehumiseen vääjäämättä kuuluva kuuluisa mutta… -osuus.