Noin tapas Mirkun äitivainaa sanoa usein eläissään, ku tuli puhe syömisestä. Mirkku ei ikään kysyny, mitä se sillä oikeen meinas, mutta ite mielessään aatteli sitte ainaki vanhemmalla iällä, että sanonta viittas aikaan, jollonka taloissa oli palavelusväkeä. Rahallinen ansio ei palakollisilla kovin kaksinen ollu, niin että ku piiat ja rengit pääsi ruokapöytään, niin sillon ei kannattanu kursailla. Mirkun äiti oli iteki ollu palaveluksessa nuorena tyttönä, niin että kyllä se tiesi, mistä puhu. Myöhemmin tuota sanontaa käytettiin Mirkun kotona monenkilaisten tekemisten yhteyvessä kuvaamaan sitä, että jos asiasta saatu hyöty ei kovin iso ollu, piti hyötyä yrittää tavotella sitte jollaki muulla konstilla.

Mahtaako tuosta sanonnasta vai mistä johtua, että syöminen on Mirkulle ollu elämässä aina aika tärkeä juttu. Ku Mirkun nykystä ympärysmittaa kahteloo, niin vois kai sanoa, että vähä liianki tärkeä. On Mirkku kyllä ollu hoikkaki tyttö, viimeks noin viis vuotta sitte, ku se eros. Eikä se lapsenakaan mikään lihamätäs ollu, kaitaluinen ja hento oli.

Äiti kanto huolta siitä, että kakarat syö huonosti. Ruuat ei siihen aikaan mitään pitsoja ja hampurilaisia olleet, niin että kai silläki oli merkitystä, ku ei ruoka oikeen meinannu maittaa. Kerran oli äiti valittanu samaa asiaa neuvolalääkärilleki. Siihen oli lääkäri vaan tuumannu, että kyllä ne sitte syö, ku niillä on näläkä. Siihen neuvoon sai Mirkun äiti tyytyä ja yrittää omin konstin saaha kersat syömään ees jotaki.

Ku Mirkku nyt muisteloo, minkälaisia ruokia lapsuuvessa oli tarijolla, niin ei ne kyllä makusa puolesta häviä yhtään pitsoille ja leivoksille. Mirkun koti oli maalaistalo. Oli lehemiä, joista saatiin maitoa, ja maito meijeriin viemällä sitte palautuksena voita ja juustoa. Joskus myöhemmin otettiin jäätelöäki, mutta se oli vaniljaa, ja siitä ei Mirkku oikeen välittäny.

Muitaki elukoita oli. Siat teurastettiin ja niistä saatiin lihaa. Äiti suolas aina ite omasta porsaasta otetun joulukinkun, ja voi että se oli hyvää! Nykysin ei Mirkku syö lihaa ollenkaan, mutta muistaa kumminki, miten hyvältä justiin uunista otettu paistettu sianliha maistu. Lihaa paistettiin joskus muullonki ison leivinuunin jäläkilämmössä. Vieläki herahtaa vesi Mirkun kielelle, ku mieleen nousoo kuva siitä, miten äitin kans istuttiin leipomispäivän iltana keittiössä kahestaan ja syötiin ”pitkää lihaa” vastapaistetun leivän päällä kyytipoikana kylymää maitoa.

Joskus teurastamolta otettiin palautuksena säilykelihaa. Se se vasta hyvää oli! Ei mitään semmosta rasvalötköä, niin ku nykyset säilykelihat, vaan ihan kunnollista lihaa. Kesäaikaan siitä tehtiin kastiketta uusien perunoijen kans, ja joskus Mirkku kävi vähä varkain hakemassa sitä kellarista ja veisteli sitte paksuja siivuja leivän päälle. Ei niin ois saanu tehä, mutta houkutus oli ylivoimanen kestää.

Ku talossa oli palijo väkeä, leipää kulu tietysti mahottomat määrät. Äiti leipo joka viikko ison leipätaikinan ja pullaa kans. Leipomispäivät oli ikäviä. Huusholli oli sekasi koko päivän eikä lämmintä ruokaa yleensä ollu sillon, ku Mirkku tuli koulusta. Vasta illansuussa äiti laitto uuniin perunalaatikon, riisipuuron tai paisto pannukakkuja, jotka oli ihanan makusia ja nimesä mukasesti paistinpannussa paistettuja.

Uunissa kypsytetystä riisipuurosta ei Mirkku välittäny, mutta sen päälle paistaissa tuleva ruskea kuori oli kyllä parasta, mitä olla saatto. Mirkku halus aina syyvä sen, sitä ei saanu sotkea valamiin puuron sekaan. Kerran äiti oli syöny kuoren Mirkulta mitään kysymätä. Siitäkös Mirkku nosti maitosa! ”Toiste en syö ilman lupaa”, äiti sillon pyhästi lupas, ja siitäki jäi elämään sanonta, jota käytettiin kaikissa sopivissa ja vissiin sopimattomissaki paikossa.

Riisipuurosta puheen ollen sitä keitettiin joka ikisenä pyhäaamuna. Puuro hautu omia aikojaan puuhellan kulumalla, ku isä ja äiti oli navettatöillä. Sitä varte oli olemassa oikeen iso, raskas ja paksupohojanen rautakattila, vihireä väriltään. Kattila on muuten Mirkulla vieläki tallessa, vaikkei siinä enää mitään voi keittääkään. Kansi siitä on kyllä hävinny maailman tuuliin.

Kakarana ei Mirkku voinu sietää riisipuuroa! Se oli aikuisten herkku ja pyhäaamun ruoka. Pyhäaamuna oli Mirkulle ja muilleki kakaroille keitettävä vielä ruispuuro, jota oli aina arkiaamusin tarijolla. Mutta jos nyt joku viihtis keittää Mirkulle riisipuuron pyhä- tai minä muuna aamuna vaan, niin kyllä kelepais! Voisilimän kans ja jos oikeen hyvin sattus, niin sekahedelmäsoppa se vasta olis poikaa.

Äitin leipoma leipäkään ei oikeen Mirkulle lapsena maistunu, ei ainakaan tuoreena. Äiti yritti syöttää leipomispäivinä tenaville ”leipäpupuja”, jotka oli tuoreen leivän sisustaa, ja pisti niihin nokareen voita nokkaan. Ne oli kyllä hyviä. Tuoreet leivät laitettiin kuivahtamaan tuvan katossa olevaan leipäorteen muutamaks päiväks ja vietiin sitte ulukovinttiin kostumaan. Niistä tuli vähä sitkeitä ja sen jäläkeen ne maistu Mirkun mielestä makosilta. Mutta oikeastaan vasta sitte, ku Mirkku muutti pois kotoa, alako äitin leipoman leivän maku nousta vetenä kielelle. Sittehän sitä ei enää saanu, niin että sekin varmaan vähä kultas leivän maun muistoa.

Ku ruokaa ei lapsuuvessa mitenkään kovin runsaasti ollu tarijolla, ei varsinkaan herkkuja, on Mirkulle jääny tapa, että kaikki se, minkä lautaselleen ottaa, pitää syyvä kans. Ei se Mirkusta huono tapa oo, eikä Mirkulla ikinä oo ollu vaikeuksia toimia periaatteesa mukaan. Toisinaan se tietysti on johtanu siihen, että on tullu syötyä enemmän, ku napa ois vetäny. Helepompaa ois ollu jättää ruokaa lautaselle tai ottaa pikkusen vähemmän. Eipä ois ainakaan tarvinnu sitte valittaa, että paino nousoo kaiken aikaa.

Se painonvartiointi on kans ollu yks murheen kryyni Mirkun elämässä. Nuorena ei kovin suurta huolta asiasta ollu, mutta ku Mirkulle rupes ruoka maittamaan, alako makkaroitaki kertyä vähä sinne sun tänne. Ku niitä ei saanu pois, yritti Mirkku tietysti peittää ne isoilla telttamaisilla vaatteilla.

Vasta sitte, ku Mirkku viis vuotta sitte eros, rupes se tosissaan aattelemaan painoaan. Muutamassa kuukauvessa se laihtu kuustoista kiloa ja oliki tosi simpsakka nainen katella. Oikeastaan laihtuminen alako jo aika palijo ennen eroa. Oisko seki ollu alakusoittoa muutokselle ja uuven hakemiselle. Ku eron melskeet oli eletty, alako Mirkku viimenki hyväksyä ihtesä sellaisena ku oli. Nykysin paino on melekeen entisissä lukemissa, mutta se ei Mirkkua huoleta. Telttamaisia vaatteita se ei enää päälleen vejä, vaan vyötärömakkarat saa näkyä, jos ovat näkyäkseen. Kaiken kukkuraks on Mirkku huomannu, että näyttää palijo paremmalta tiukoissa vaatteissa, ku hehtaarin kokosissa teltoissa. Eikä se naiseus oo kiloissa, vaan jossaki aivan muussa.

Mitä juomispuoleen tuloo, niin kahavi on se juoma, johon Mirkku on koukussa. Sitä pitää saaha ainaki kahesti päivässä. Vaikka iän myötä on senki himo pikkusen laantunu. Lapsena Mirkku joi ”nuorisokahavia”. Se oli semmosta, että kupin pohojalle laitettiin tilikka kahavia ja loput maitoa. Se meni lapsiin täyvestä, ku väärä raha, ku vähä sokeria laitettiin sekaan. Joskus kahaviin palasteltiin pullaa sekaan, ja seki oli lapsen suussa hyvää pullamössöä.

Joskus viijentoista ikäsenä Mirkku lakkas käyttämästä kahavissa sokeria ja kermaa, vaikka aina sanottiin, että ku juo mustaa kahavia, tukkaki mustuu. Nykysin, ku Mirkku juo kahavia ulukona vaikka baarissa, laittaa se aina kahavin sekaan kermaan. Se pehemittää mukavasti kahavin makua. Sokeria Mirkku ei kahavissa käytä vieläkään, mutta jos se joskus juo teetä, laittaa se siihen mielellään hunajaa.

Viinaa ei Mirkku oo ottanu oikeen ikinä. Nuorena tietysti piti kokeilla, mutta ku joka kerta sai hetken huvista kärsiä ankaraa migreeniä, ei sitte enää viihtiny kiusata ihteään. Päänsärkyjä ku oli muutenki enemmän ku omiks tarpeiks. Nykyään Mirkku ei oikeastaan ees maista alakoholia. Se ei kylläkään tarkota sitä, etteikö muut sais ottaa viinaa ihan niin palijo ku lystää. Vois kai Mirkkuki joskus ottaa valakoviinilasillisen, mutta säästää ihteään. Ja ku puhetta sillä riittää muutenki, ei se ”avautumiseen” enää mitään viinaa tarvihte.

Nykyään Mirkku syö ja juo sitä, mitä mieli teköö ja sillon, kun näläkä tuntuu olevan. Se on hyvä ruuanlaittaja, mutta yksin ku asuu, ei kovinkaan usein tuu ruokaa laittaneeks. Yhessä syöminen on kumminki mukavaa, eikä ruuan laittaminenkaan Mirkulle vastenmielistä oo. Siinä saa käyttää mielikuvitusta ja kokeilla kaikenlaista. Mirkku tykkää valakosipulista, sipulista, mustapippurista, kalasta, erityisesti kylymäsavulohesta, rakuunasta, pullasta, maijosta, perunasta, homejuustosta ja on oikeastaan meleko kaikkiruokanen. Syöminen on suuri nautinto eikä mikään kärsimyksen aihe!