Kevyesti huoahtaen Soile siirtää kirjan syrjään. Niinpä niin, kuka olisi uskonut, että kerran blogitarinana alkanut jatkokertomus joskus vielä päätyisi kansien väliin ja kirjana luettavaksi. Kaikkein vähiten sitä olisi uskonut Soile itse, mutta niin vain oli käynyt. Miten se kaikki oli tapahtunut, on aivan oma lukunsa, eikä siitä tässä tarinassa kerrota muuten kuin sen verran, että toimittajatyttärellä oli asiassa tärkeä osuus.
 
Alkuun oli Soile kovastikin vastustanut tarinan julkaisemista kirjana. Ei hän ollut mikään kirjailija, ja ketä kiinnosti tipan tippaa muutaman ventovieraan, onnettoman ihmisen kipuilu kohti parempaa tulevaisuutta ainakaan, jos blogikommentteja on uskominen. Ei niin ketään, se oli Soilen vankkumaton mielipide. Sitä paitsi ei hän osannut kirjoittaa vuoropuhelua, jota tarinan saattaminen kirjan muotoon varmasti olisi edellyttänyt. Mutta tyttären pitkän suostuttelun jälkeen oli hän viimein taipunut, kun tytär vielä oli luvannut auttaa kirjan toimittamisessa.
 
Siitä oli alkanut Soilen elämässä kokonaan uusi ajanjakso. Kirjan ilmestyttyä painosta oli se saanut yllättävän myönteisen vastaanoton. Soilea oli kohta pyydetty puhumaan kokemuksistaan ja kirjan tekoon liittyvistä asioista monenlaisiin paikkoihin. Monet kirjassa kuvatun kaltaisten ongelmien keskellä elävät naiset ottivat Soileen yhteyttä ja kertoivat, miten he olivat saaneet voimaa Soilen esimerkistä, ja jaksoivat taas uskoa, että heidänkin elämässään vielä valo pilkahtaisi. Kirjasta oli myös tehty versio opetuskäyttöön lähinnä psykologiaa ja sosiaalisia aloja opiskelevien tarpeisiin.
 
Nyt tuostakin tapahtumasta on jo aikaa, vaikka Soilella on vielä elävästi muistissa se, millaiselta tuntui pidellä kädessään juuri painosta tullutta, itse kirjoittamaansa kirjaa. Tunne oli sykähdyttävä, ja kaikki ponnistelut, joihin Soile elämässään oli joutunut, tuntuivat tuossa hetkessä saaneen palkkansa moninkertaisesti.
 
Esikoisteoksensa jälkeen kirjoitti Soile vielä paljon. Jotakin häneltä myös julkaistiin, mutta mikään myöhemmin julkaistuista ei koskaan noussut tuon esikoisen rinnalle Soilen mielessä. Se oli ja tulisi aina olemaan hänen lempilapsensa: tarina, jonka hän oli kirjoittanut sydänverellään.
 
Nykyisin ovat Soilen sormet jo niin reuman runtelemat, ettei hän enää pysty paljoa kirjoittamaan. Sanomisen tarve ei kuitenkaan ole mihinkään vähentynyt, päinvastoin. Siinä on tullut avuksi äänitystekniikka ja jälleen kerran tytär. Joka päivä Soile sanelee nauhalle tekstiä. Milloin se on vanhojen asioiden muistelua, milloin satuja ja tarinoita lapsille. Joskus hän ottaa kantaa päivänpolttaviin asioihin, vaikkapa vanhusten oikeuteen rakastaa ja tulla rakastetuiksi. Myös kaikenlaisten vähemmistöjen asiat ja niiden tunnetuksi tekeminen ovat tulleet hänelle tärkeiksi.
 
Kun tytär sitten tulee käymään Suomessa äitiään katsomassa, ottaa hän valmiit ääninauhat mukaansa, kirjoittaa sanelut puhtaaksi ja tallettaa ne muistitikulle. Muistitikun tuo hän seuraavalla vierailullaan äidille, jolla nyt on vielä mahdollisuus muokata kirjoitettua tekstiä omalla koneellaan. Näin Soile säästyy suurimmalta kirjoittamisen vaivalta, mutta saa silti saatettua ajatuksensa valmiin tekstin muotoon.
 
Hoitaja palaa huoneeseen höyryävä teekuppi mukanaan ja tulollaan vetää Soilen muistoistaan nykyhetkeen. Tältä illalta on muistelut muisteltu. Joskus Soilesta tuntuu, että hän on kuin sadun prinsessa, jolle kasvoi siivet. Joka ilta hän palaa muistoistaan kuuliaisesti palveluasuntonsa huoneeseen ja riisuu mielikuvituksensa siivet ja laskostaa ne sänkynsä päätyyn. Mutta kun aamu varovasti raottaa unen uutimia herättäen Soilenkin uuteen päivään, nousee hän vuoteeltaan, pukee siivet selkäänsä ja levittää ne uudelleen lentääkseen kohti uusia seikkailuja!