Koska työ ei tuohon aikaan ollut häiritsemässä ja sotkemassa tämän miehen elämää, oli hänellä runsaasti aikaa surffailla deittisivustolla sen blogeja lukien ja silloin tällöin jonkun profiilinkin aukaisten. Sitten eräänä kauniina heinäkuisena aamuna miehen taas pyörähtäessä aikansa kuluksi blogiosastolle lävähti tietokoneen näytölle nimimerkki Punahilkka, sen ja sen ikäinen, eronnut, jne.

Kiinnostuneena mies klikkasi blogini auki, ja jo ensimmäisten rivien jälkeen oli syötti nielaistu syvälle kurkkuun. Tuosta ”kohtalokkaasta” hetkestä alkaen mies kertomansa mukaan aloitti aamunsa aina tarkistamalla ensimmäiseksi, olinko yön aikana päivittänyt blogiani. Useimpina aamuina siellä uusi päivitys oli, ja mies sai kuin saikin sen päiväisen annoksensa Susimetsän uutisia.

Mies kertoi pitävänsä kirjoitustyylistäni ylipäätään, mutta silti blogin parasta antia olivat ”susitarinat”, joissa miehen mielestä hauskasti ja värikkäästi kertoilin treffeistäni eri miesten kanssa. Erityistä kiitosta mies antoi tarinasta, jossa olin pujahtanut ”suden” turkin sisälle ja kertoilin tapahtumista treffeille tulleen miehen oletetusta näkökulmasta käsin.

Tähän asti luettuani tunsin mielihyvän aallon leviävän sisimpääni. Minähän taisin sittenkin osata kirjoittaa! Olinhan se tietysti aina tiennyt jollakin tasolla, mutta vieraiden ihmisten suusta kuultuna se maistui mannalta ja hunajalta.

Hymyilin leveästi itsekseni ja oikaisin puutuneita jäseniäni. Kirje oli pitkä, lukemista piti jatkaa. Totta kai minua kiinnosti myös kirjeen loppuosa, sillä sitä aiemmin silmäillen luettuani oli minulle jäänyt vaikutelma, että kohta alkaisi se jokaiseen kehumiseen vääjäämättä kuuluva kuuluisa ”mutta” – osuus.