Milja on vaitonaisena kuunnellut keskusteluamme. Nyt hänkin alkaa puhua. Ensin hän kysyy, satuimmeko näkemään ne monet matkalaukut, joiden keskellä hän asemalla seisoi. Kun vastaamme myöntävästi, selittää Milja, että jokainen laukku on muistutus ihmisestä, johon hänellä on joskus ollut läheiset välit. Tälle matkalle lähtiessään Milja kuitenkin sai ohjeen, että hänen pitäisi ottaa mukaansa vain kaksi tai kolme tärkeintä laukkua.

Valinta ei oikeastaan ollut vaikea. Laiturille jäi ystävä, joka halusi tehdä Miljasta itselleen nöyrän palvelijan. Sinne jäi myös hän, joka ystävyydenvakuutuksistaan huolimatta ei tarjonnut tukeaan silloin, kun Miljalla oli elämässään kaikkein vaikeinta. Nuo hyllyllä nököttävät laukut ovat hänen tämänhetkisen elämänsä ystävät. Mutta kuten mekin näimme, asemalle jäi vielä aika monta laukkua. Joku korjaa ne sieltä pois, sillä Miljan elämään ne eivät enää kuulu ollenkaan tai vain satunnaisesti.

Miljan ajatukset ja puheet tuntuvat kummallisen tutuilta. Noinhan minunkin elämässäni on käynyt. Ystäviä on tullut ja mennyt. Harvasta kohtaamastani ihmisestä on tutustumisen jälkeen tullut ystävä. Monta ystävyyttä on myös eri syistä rauennut. Vilkaisen huvittuneena Miljan kolhuisia laukkuja. Niin se on. Kaikkein tärkein vaatii vain vähän tilaa.

Yhtäkkiä junan kaiuttimista kaikuu kuulutus. Mitä nyt mahtaa olla tulossa? ”Saavumme seuraavalle asemalle. Tämä on Miljan päätepysäkki. Uudet ystävät odottavat sinua.” Äkkiä meille tulee kiire, sillä kaikki haluamme halata Miljaa, joka vasta hetki sitten nousi junaan ja nyt jo poistuu siitä. Milja nostaa varovasti muhkuraiset laukut hyllyltä ja lähtee kohti ovea. Saattelemme häntä eteiseen asti. Vaunun avonaisesta ovesta näemme, että asemalla tosiaankin seisoo aikamoinen joukko ihmisiä. Joku tai jotkut heistä ovat siellä Miljaa varten. Milja kääntyy vielä meihin päin ja huikkaa iloisesti: ”Pidetään yhteyttä!” Sitten hän laukkuineen astuu laiturille ja on hetkessä hävinnyt ihmisvilinään.

Tuskin olemme ennättäneet takaisin paikoillemme, kun kaiuttimista kuuluu taas uusi kuulutus. Höristämme korviamme, sillä varmaan kuulutus koskee jotakuta meistä. ”Mirjami, pääteasemasi lähestyy. Oikaise ryhtisi ja astu ulos elämään taas entistä varmempana siitä, että olet oikealla tiellä.” Mirjami ponnahtaa ylös, vaihdamme pikaiset halaukset ja kohta näemme suoraryhtisen, ylvään naisen astelevan muuten tyhjällä laiturilla meille iloisesti vilkuttaen.