Artturin erotettua naiset toisistaan ja Punahilkan lähdettyä vastaanotosta omaan ”huoneeseensa”, alkoi Artturin ja tullittaren kahdenkeskinen välienselvittely. Tullitar ei ollut uskonut tavuakaan Artturin selityksistä, vaan moninaisin sanakääntein välillä suomeksi, välillä venäjäksi ja välillä kait jo ruotsiksi (siitä Artturi ei ollut aivan varma, kun ei kyseistä kieltä osannut) ja viittomakielelläkin meuhkannut, että tiesi kyllä, millaista teerenpeliä Artturi oli Susimetsän Punahilkan kanssa pelannut.

Kaikki tekemiset oli kirjattu moniin tietokantoihin, joihin hänellä suuren Venäjän maan tärkeänä virkailijana oli helppo pääsy. Artturi ei häntä selityksillään pystynyt hämäämään. Kuviakin hän oli nähnyt; jopa sellaisia, joissa ei kyllä epäilyksen sijaa jäänyt siitä, millaisesta suhteesta oikein oli kyse. Parasta Artturin nyt olisi vain heti tunnustaa kaikki tekemisensä, niin paljon vähemmällä pääsisi. Voisi tullitar jopa katsoa joitakin asioita läpi sormiensa ja loput, pienemmät rikkeet, antaa ehkä anteeksikin. Niin paljon hän kuitenkin Artturista piti.

Mutta se Artturin oli luvattava, ettei enää ikinä katsahtaisikaan Susimetsään päin, saati ryhtyisi juttusille mokoman Punahilkan kanssa. Punahilkasta oli olemassa niin monta tiedostoa, että edes tullitar ei ollut niihin kaikkiin vielä ehtinyt tutustua. Mutta sen verran oli niitä kyllä tutkaillut, että varotuksen sanan halusi nyt Artturille antaa. Vaarallinen se oli, siihen kaikki tullittaren tähän asti lukemat tiedot vahvasti viittasivat. Oman etunsa nimissä kannatti Artturin pysytellä kaukana tuosta naikkosesta. Mitään hyvää ei ollut koskaan niille miehille seurannut, jotka Punahilkan asettamiin sudenkuoppiin olivat langenneet.

Ja sitten alkoi tullitar luetella, millaista jälkeä oli Punahilkka peräänsä jättänyt. Oli poroksi poltettuja savusaunoja ja puhkottuja traktorinrenkaita. Pienlentokoneita oli tipahdellut pöpelikköön sen jälkeen, kun niillä kerran oli Punahilkkaa kuskattu. Moottoripyörien bensatankit oli yön hiljaisina tunteina imetty tyhjiksi, kun Punahilkka susiseuralaistensa kanssa oli ollut viettämässä kiihkeitä lemmenhetkiä motellissa.

Ja lopuksi kaikkein kaamein asia: Punahilkalla oli jossain yksinäisessä saaressa hieno mökki puistoineen ja puutarhoineen. Sinne hän aina kutsui kaikkein mielenkiintoisimmat sudet muka vieraikseen. Ei ollut vielä yksikään susi sieltä takaisin kotimetsiinsä palannut, vaan jonnekin susipolun mutkaan oli jäänyt ikiajoiksi. Ja mökin lautalattiat oli varmojen tietojen mukaan peitetty aidoilla sudentaljoilla…

Tällaisia kauhukuvia tullitar oli Artturin silmien eteen maalaillut. Niin uskottavasti oli hän ne Artturille kuvaillut, että oli vähällä, ettei Artturi uskonut noita puheita. Mutta sitten taas oli muistanut yhteiset ihanat, jo menneet lemmenhetket Punahilkan kanssa, eikä hän voinut ajatellekaan, että puheet olisivat edes osittain totta. Ei hän ainakaan ollut kokenut minkäänlaista pahaa Punahilkan taholta, päinvastoin! Kaikki oli ollut parempaa kuin hyvää, ja vieläkin Artturi usein muisteli Punahilkan iloista hymyä ja nauravia silmiä. Silmänsä sulkiessaan saattoi Artturi melkein tuntea Punahilkan hehkuvanpunaiset kiihkeät huulet huulillaan ja tämän notkean vartalon sylissään.

Ei hän tullittarelle tietenkään mitään näistä ajatuksistaan paljastanut, vaan piti ne visusti omana tietonaan. Ties mitä tämä olisi päähänsä saanut, jos Artturin ajatukset olisi aavistanut. Nytkin taisivat jo epäluulot herätä, sillä joutuessaan työasioittensa takia lähtemään kiireesti ulkomaille, vei tullitar Artturin vaatteet mennessään ja jätti hänelle vain bootsit ja punaisen jakkupukunsa. Tällä tavoin hän arveli estävänsä Artturin poistumisen hotellihuoneesta ja ainakin yhteydenoton Punahilkkaan.