Alkoi näyttää siltä, että koirat olivat sopeutuneet toisiinsa. Eivät ne koskaan leikkineet yhdessä, mutta eivät tapelleetkaan. Onni ei leikkinyt koskaan, mutta Vilho, leikkisä kun oli edelleen iästään huolimatta, leikki useinkin itsekseen tai Sinin leikittämänä. Siinä saivat lelut kyytiä, kun Vilho retuutti niitä pitkin taloa, heitteli ilmaan ja murisi kuin vihaisinkin otus. Onni katseli sivummalta kuin ajatellen, että leiki sinä nuoremmaksesi, minulla ei sellaiseen ole aikaa eikä kiinnostusta. Yhden ainoan kerran näki äiti Onnin tarttuvan leluun ja riepottavan sitä hetken. Sen jälkeen ei enää koskaan.

Koitti kevät. Jäät sulivat järvistä, ja kohta olisi aika lähteä taas mökille. Perheen äiti ja isä lähtivät mökille ensimmäisen kerran kahdestaan, Sini jäi kotiin. Koirat otettiin reissuun mukaan, sillä ajateltiin, että niidenkin olisi mukava päästä pitkän talven jälkeen taas luontoon. Jos etukäteen olisi aavistettu, mitä tapahtuu, olisi kukaties toimittu toisin. Mutta tulevaisuuteen ei voi nähdä, ja oikeastaan hyvä niin.

Päivä oli aurinkoinen, mutta melko tuulinen. Venerannassa sattui jo ensimmäinen konkelo. Isän piti jostain syystä käyttää puukkoa, ja eikös vain puukko lipsahtanutkin niin, että keskisormeen tuli iso palkeenkieli, josta vuoti verta kuin härän kurkusta. Sidetarpeita oli sen verran mukana, että pahin verenvuoto saatiin tyrehdytettyä, mutta eihän sellaisella sormella paljon mitään pystynyt tekemään.

Sitten asetuttiin veneeseen. Koirissa oli kova piteleminen, sillä niitäkin pelotti kova tuuli ja keikkuva vene. Kovin lähekkäin niitä ei voinut pitää, sillä Onni saattaisi hermostuksissaan käydä Vilhon kimppuun. Kun isä ohjasi venettä, oli koiria pitelemässä tietenkin yksin äiti. Mökkirantaan päästiin kuitenkin kommelluksitta, ja helpotuksen huokaus pääsi äidin huulilta.

Talven jäljiltä mökillä oli paljon työtä ja touhua. Vilho sai olla irti, sillä se ei yleensä lähtenyt mihinkään, mutta Onni laitettiin kiinni, ettei se karkaisi naapuriin, jossa jo myös näytti olevan porukkaa. Liekö niin, että jännittävä matka, keikkuva vene ja uusi tilanne saivat jotakin naksahtamaan Onnin päässä. Kun Vilho pahaa aavistamatta kulki sen ohitse liian läheltä, hyökkäsi se kuin tuli ja leimaus Vilhon kimppuun ja puri sitä pahasti. Kaiken lisäksi se ei päästänyt edes irti, vaan piti leukojaan yhdessä niin, että ne piti väkisin vääntää auki.

Siitä isä hermostui niin, että uhkasi tappaa Onnin siihen paikkaan ja varmaan olisi sen vihapäissään tehnytkin, ellei äiti olisi saanut tilannetta rauhoittumaan. Päätettiin lähteä samana iltana kotiin, vaikka yöpyä oli aiottu. Eihän isä voinut kipeällä sormellaan tehdä oikein mitään, ja Onnin käytös oli nyt niin arvaamatonta, ettei sen kanssa kerta kaikkiaan uskaltanut jäädä yöksi saareen.

Mutta sen kohtalo oli nyt sinetöity. Jo aiemmin oli isä sanonut, että jos se vielä kerran puree Vilhoa, ovat sen päivät luetut. Pakko oli äidinkin myöntää, ettei Onnista koskaan luottokoiraa saisi. Eikä voinut äiti sallia sitäkään, että Vilho, joka oli niin rauhaa rakastava ja ystävällinen otus, joutuisi jatkuvasti elämään Onnin pelossa. Toisen oli lähdettävä, ja se olisi Onni, joka oli tullut perheeseen Vilhoa myöhemmin.

Päätös oli tuskallinen, mutta mitä muutakaan olisi voinut tehdä? Hiljaiseloa eletty talvi oli sujunut rauhallisesti ja hyvin, mutta Onni oli luonteeltaan häiriintynyt eikä siitä muuksi muuttuisi. Kaikille olisi helpompaa, ellei tarvitsisi jatkuvasti elää paineessa peläten, mitä seuraavaksi tapahtuu.