Soile ja Mikko olivat laittaneet avioeronsa vireille joulukuun alussa. Silloisen ja nykyisenkin avioliittolain mukaan heillä oli menossa puolenvuoden harkinta-aika, jonka kuluessa virallista eroa olisi haettava. Muuten asia raukeaisi ja koko ruljanssi pitäisi aloittaa alusta. Jo lähtiessään yhteisestä kodista oli Soile tiennyt, ettei entiseen olisi enää paluuta. Harkinta-aika oli hänelle siis siinä mielessä täysin ajanhukkaa. Omaisuudenkin oli Mikko vaatinut jaettavaksi jo ennen Soilen poismuuttoa, joten asia oli kutakuinkin selvä myös niiltä osin.
 
Hyvissä ajoin toukokuulla otti Soile asian puheeksi. Erohakemuspaperit olisi haettava maistraatista, jotta ne voitaisiin täyttää ja lähettää ajoissa eteenpäin. Tavoilleen uskollisena Mikko tietenkin taas ehdotti, että Soile hakisi ne, vaikka tämä oli päivät työssä eikä hänellä ollut autoakaan vielä silloin. Mikko taas oli eläkkeellä, joten hänellä kyllä oli aikaa autollaan paperit hakea. Maistraatti nimittäin sijaitsi hyvän matkan päässä kummankin kotoa. Silloin ei Soile vielä ollut niin taitava netinkäyttäjä, että olisi tiennyt ja ymmärtänyt papereiden varmasti löytyvän myös netistä maistraatin sivuilta, josta ne helposti olisi pystynyt tulostamaan.
 
Asia hoitui kuitenkin niin, että Mikko lopulta aivan oma-aloitteisesti haki paperit. Soile poikkesi ainoastaan täyttämään ja allekirjoittamaan ne. Avioeroa hakivat molemmat puolisot yhdessä. Soilelle oli päivän selvää, että hän hakisi eron vaikka vain omissa nimissään. Mikko nimittäin oli heidän naimisiin mennessään ääneensä todistajina olleille perhetutuille vakuuttanut, ettei enää eroa hakisi. Niitä hakemuksia oli hänen tilillään jo riittävästi. Niin kuitenkin kävi, että Soilen kysyessä papereita täyttäessään, ruksataanko kohta ”avioeroa hakevat molemmat aviopuolisot”, Mikko vastasi myöntävästi.
 
Soile täytti paperit, ne allekirjoitettiin ja Soile otti kirjeen mukaansa postittaakseen sen varmuuden vuoksi itse. Hän ei enää luottanut Mikkoon missään asiassa, ja avioliittoaan, vaikka se olikin jo pelkkä muodollisuus, hän ei halunnut pitkittää enää päivääkään.
 
Harkinta-ajan alkaessa oli papereihin kirjattu ensimmäiseksi mahdolliseksi avioeron käsittelypäiväksi 3.6., jolloin tuo puolen vuoden aika täyttyisi. Syksyllä, kun Mikko oli pelleillyt sormuksensa kanssa aivan kuin se olisi ollut koko prosessin ja yli kahdenkymmenen vuoden liiton tärkein ja oleellisin asia, oli Soile mokomaan lapselliseen pelleilyyn kyllästyneenä ilmoittanut pitävänsä omia sormuksiaan sormessaan niin kauan kuin virallisesti olisi Mikon vihitty aviovaimo.
 
Niinpä hän heti papereissa mainitun päivämäärän jälkeen alkoi innokkaasti odottaa postia maistraatista saadakseen ottaa sormukset pois. Ne suorastaan polttelivat hänen sormessaan. Hän halusi niistä eroon pikaisesti. Toki hän olisi ne voinut ottaa pois milloin tahansa, mutta Soile oli sanansa mittainen nainen tässäkin, melko mitättömässä asiassa.
 
Kun maistraatista lähetetty kirje, jonka mukaan Soile ja Mikko oli tuomittu avioeroon 3.6. alkaen, sitten kolahti postiluukusta kesäkuun 16. päivänä, oli Soile hypätä riemusta kattoon. Hän tempaisi sormukset sormestaan ja heitti ne laatikon takimmaiseen nurkkaan. Hiukan häntä leikillisesti harmitti, että oli joutunut pitämään sormuksia kaksi viikkoa liian pitkään kirjeen tultua vasta nyt. Se oli kuitenkin pieni harmi sen rinnalla, että Soile oli nyt lopullisesti vapaa Mikon ja avioliiton ikeen alta.
 
Sormuksensa hän myi kiertävälle kullanostajalle joitakin vuosia myöhemmin kysyttyään ensin, halusiko tytär sormukset muistokseen. Ei halunnut, joten joutivat mennä. Jo aiemmin oli hän myynyt Mikon hänelle 40-vuotislahjaksi ostaman kultaisen panssarikaulaketjun ja osti siitä saamillaan rahoilla mieleisensä hopeakorun. 
 
Soile ei ollut Mikon ostamasta korusta koskaan pitänyt, vaikka se aikoinaan oli varmasti ollut kallis. Mikon tapoihin taas ei ollut kuulunut kysellä Soilen mieltymyksiä, ja Soilesta oli aina tuntunut siltä, että tuo panssariketju oli ollut hänen kaulallaan kuin kahle, jolla Mikko yritti vangita hänet pysymään avioliitossa. Soilelle se symboloi Mikon halua hallita Soilea ja tämän elämää. Nyt oli Soile vihdoinkin saanut katkaistua tuon kahleen, ja hänen sydämensä riemuitsi uuden elämän aamun kynnyksellä.