Harrastan lenkkeilyä. Tällä uudella kotipaikallani se alkoi oikeastaan siitä, että halusin tutustua uuteen kotiseutuuni. Mikäpä siihen sen parempi konsti olisikaan kuin kierrellä jalkapatikassa kaupunkia ristiin rastiin joka kerta hiukan eri reitti valiten. Koska paikkakunta on pieni, ei ole vaaraa eksymisestäkään. Niinpä valitsen rohkeasti erilaisia polkuja ja teitä, vaikken polun alkupäässä tiedä, mihin se minut johtaa. Aina jonnekin tulen ja onhan minulla suu, jolla kysyä neuvoa, jos oikeasti tunnen olevani eksyksissä.
Lähden lenkilleni yleensä aamuvarhaisella, kun muut ihmiset vielä vetelevät sikeitä. Erityisesti aikaiset kesäaamut ovat ihania, kun aurinko on juuri noussut, ja kesäiset tuoksut ja lintujen alkava viserrys täyttävät ilman.
Heinäkuun puolivälin tienoilla eräänä sunnuntaiaamuna olin taas noussut aikaisin ja lähdin lenkille. Tällä kertaa päätin suunnata retkeni aseman suuntaan. Muutaman sadan metrin päässä kotoani huomasin jalkakäytävällä jotakin paperintapaista. Kun tulin lähemmäksi, näin, että jalkakäytävällä oli rahaa. Eikä aivan vähäistä määrää ollutkaan, vaan peräti 140 euroa sileinä seteleinä.
En tietenkään jättänyt rahoja kadulle, vaan korjasin ne talteen, sillä ne olivat varmasti tippuneet jonkun taskusta. Ja koska summa oli mikä oli, arvelin tuon jonkun käyneen vastikään pankkiautomaatilla nostamassa rahat. Ehkäpä kuppia oli tullut kallistettua hiukan liikaa kesäisenä lämpimänä yönä ja rahat oli siksi tungettu huolimattomasti taskuun, josta ne sitten olivat pudonneet kadulle.
Koko lenkkini ajan tuumiskelin, mitä teen rahoille, sillä ne tuntuivat suorastaan polttavan taskussani. Kotiin tultuani tutkiskelin, mitä laki sanoo löydetyistä rahasummista. Sain selville, että 20 euroon asti löytämänsä rahat saa pitää, mutta sitä suuremmat summat on vietävä poliisin löytötavaratoimistoon.
Oli sunnuntaipäivä, joten en sillä hetkellä voinut tehdä oikeastaan mitään. Välillä ajattelin pitäväni rahat suoralta kädeltä itse, mutta sitten taas rehellisyys vei voiton, ja päätin viedä rahat poliisille heti tulevana maanantaina. Jos poliisiasema olisi ollut helpon matkan päässä, en varmasti olisi epäröinyt lainkaan, mitä teen, mutta nyt minun piti matkustaa taajamajunalla parinkymmenen kilometrin päähän rahoja viemään. Päätin sen kuitenkin tehdä ja selvitin löytötavaratoimiston osoitteen ja aukioloajat. Oloni oli helpottunut, kun olin saanut tehtyä päätöksen, vaikka itse rahojen vienti olikin vielä edessäpäin.
Kommentit