Perheen äiti oli keväiseksi viikonlopuksi varannut myyntipöydän läheiseltä kirpputorilta. Aamulla aikaisin lähti hän tavaroita pöydille levittelemään. Kun hän aamupäivällä sieltä palasi, tapasi hän kaksi väsynyttä ja nuutunutta olentoa istumassa ulkona. Toinen, karvainen, istui nurmikolla yksinään ja toinen, ihmismäinen, istui portaalla karvaista vahtimassa. Kumpainenkaan ei järin onnelliselta näyttänyt. Hiukan oli äidillä hymyssä pitelemistä asetelman nähdessään.

Iltapäivällä Siniä sitten kehotettiin lähtemään vähän kotoa pois kavereiden kanssa. Vilho ei jatkuvaa päivystystä tarvinnut, ja Sinillekin teki hyvää irtautua hetkeksi uudesta koiranomistajan roolistaan. Ne muutamat tunnit, jotka Sini oli poissa, Vilho nukkui tyytyväisenä takkanurkkauksessa, josta nyt kaikesta päätellen oli tullut sen oma paikka. Siihen oli laitettu sille pehmeä tyyny, jonka päälle saattoi käpertyä, ja siitä oli hyvä näkyvyys eri puolille taloa. Samainen paikka oli ollut entisen koirankin oleskelupaikka, joskin ilman tyynyä.

Uusi säikähdys koettiin, kun Sini tuli kotiin. Vilho oli herännyt ja siirtynyt olohuoneeseen maton päälle sohvan edustalle torkkumaan. Sini, lapsi kun vielä oli, riensi tietysti oitis Vilhon luo. Hän tuli kovalla vauhdilla ja heittäytyi polvilleen lattialle aivan Vilhon viereen. Siitäkös puoliunessa oleva Vilho säikähti, pomppasi parkaisten ylös ja luikahti salamana sohvan alle.

Sini säikähti vähintään yhtä paljon Vilhon reaktiota. Itkien riensi hän huoneeseensa ja perään kiirehtivälle äidille nyyhkytti, että Vilho varmasti pelkää häntä lopun ikäänsä. Äiti tietenkin lohduttamaan, että niin tuskin kävisi. Vilho kömpisi aikanaan sohvan alta eikä kohta muistaisi koko tapausta. Sen verran voisi Sini ottaa oppia episodista, että varoisi kovin äkkinäisiä liikkeitä Vilhoa lähestyessään.

Äidin ennustukset kävivät toteen, loppuilta sujui suuremmitta kommelluksitta ja parempaa suhdetta kuin mikä Sinin ja Vilhon välille vuosien kuluessa syntyi, voi tuskin kuvitella. Sini huolehti hyvin Vilhon tarpeista ja myös koulutuksesta, ja niin kasvoi Vilhosta tottelevainen ja ihmisrakas koira, joka rajattomasti luotti kotiväkeensä ja muihinkin.

Vilhoa sai riepotella sylissä miten päin tahtoi, eikä se koskaan osoittanut pelkäämisen merkkejä. Kiintymystään se osoitti ottamalla kotiintulijat aina riemumielin vastaan. Se myös säilytti leikkimielensä pitkälle aikuisikäänsä saakka, ja monet olivatkin ne lelut ja Sinin sille luovuttamat pehmoeläimet, jotka se leikkiessään repi tuhannen päreiksi.

Ainoa huono puoli Vilhossa oli, että se oli kova haukkumaan. Ilmeisesti sen luontainen arkuus paljastui juuri tässä kohdassa. Varsinkin vieraita koiria kohdattaessa aloitti Vilho haukkumisen jo hyvissä ajoin. Siinä ei auttanut koulutuskaan, ja haukkuminen vain lisääntyi, kun Onni aikanaan ilmestyi maisemiin…