Tämä viikko ainakin alkuosaltaan on ollut mukavaa aikaa. Olen jokaisena arkipäivänä päässyt mummon luo päiväksi, kun Isännällä on ollut pitkät työpäivät. Tänäänkin kuulemma pääsen. Mummo pitää minusta ja minä pidän mummosta, niin kuin olen jo moneen kertaan sanonut ennenkin.

On mukavaa, kun ei tarvitse olla yksin kotona koko pitkää päivää, vaikka emme me koirat ajankulua sillä tavoin käsitä kuin te ihmiset. Minulle riittää aikatauluksi se, että saan olla ihmisten kanssa, minua viedään lenkille ja saan ruokaa. Muuta en kaipaa. Jos joskus on ikävää, käyn nukkumaan. Kun herään, on ikävä ja pitkäveteinen aika yleensä kulunut loppuun, ja jotakin mukavaa on tiedossa.

Nyt vanhemmiten, erityisesti viime viikkoina olen viihtynyt paljon omassa seurassani. En enää mene iltaisin Isännän viereen nukkumaan, vaan katson jonkin hiljaisen sopen, johon käperryn. Joskus aamulla hyppään vielä pyynnöstä vuoteeseen, mutta sekin on alkanut olla jo vaivalloista. Tuntuu, että ennen niin vahvoissa kintereissäni ei enää riitä voimaa. Jos hyppääminen ei onnistu, nostaa Isäntä minut kainaloonsa. Siinä on kyllä hyvä ja turvallinen olla, mutta yleensä jonkin ajan kuluttua lähden pois.

Minusta on alkanut tuntua, että tarvitsen omaa tilaa ja rauhaa enemmän kuin ennen. En ole enää niin seurallinen kuin vielä joitakin viikkoja sitten. Lisäksi heikentyneet aistit vaativat veronsa. Eilenkin kävi niin, että kun Isäntä tuli hakemaan minua mummon luota, en huomannut häntä lainkaan, vaikka hän asetti molemmat isot jalkateränsä minua kahta puolen. Vasta kun hän kumartui rapsuttamaan minua, havaitsin hänet. Aikaisemmin kuulin pienenkin rapsahduksen ja riensin heti tutkimaan, mikä se oli. Nykyisin minua joudutaan kutsumaan useita kertoja, ennen kuin havahdun. Silloin en useinkaan tiedä, mistä päin ääni kuuluu, vaan saatan lähteä kokonaan väärään suuntaan.

Olen kuullut Isännän ja erityisesti Rotan sanovan monta kertaa, että olen tullut vanhaksi. Elämäni alamäki on alkanut. Kaipa se sitten niin on. Eläinlääkärillä käynnin jälkeen on minua tarkkailtu mielestäni tavallista enemmän. Varsinkin Rotta silittelee ja tunnustelee minua tämän tästä. Hän ihmettelee pinkeää vatsaani. Kyllä se onkin pinkeä, mutta olen ajatellut sen johtuvan siitä, että syön niin paljon. Mutta ehkä se onkin jotain muuta, en tiedä.

Eilen mummolassa oksensin ulkorappusille. Mummo oli kyllä antanut minulle kaikenlaista syötävää, joten saattoi se johtua siitäkin. On kummallista, että vaikka ruoka maittaa, tunnen silti kummallista heikotusta kaiken aikaa. Energiaa normaaliin elämään, saati riehumiseen, jota ennen harrastin varsinkin jonkun tullessa, ei enää riitä. Makaan ja nukun suurimman osan päivästä, ellen sitten ole syömässä, juomassa tai ulkona tarpeillani, jotka nekin kaikki vievät ison osan ajastani.