Mutta palataan vielä lähtökohtaan eli lukemaani kirjoitukseen. ”Sinä et naurakaan enää niin kuin ennen”, toteaa siinä ystävätär kirjoittajalle, joka sitten alkaa muistella, miten nauru tosiaankin aikaisemmin raikui yhdessä jos toisessa paikassa. Nykyisin on hyvä, jos edes hymyilyttää.

Kirjoittaja kokee käsitykseni mukaan elävänsä elämäänsä nyt jotenkin hidastetulla vaihteella, johon ikä, elämänkokemukset ja surut ovat tuoneet omat vivahteensa ja juuri tuon ”jarrun”. Ei hän murheellinen tai synkkä ole, mutta elämä ei vain enää jaksa naurattaa. Surut, joita elämässä on ollut, ovat jääneet jonnekin sydämelle pohjalle ja kerrostuneet sinne. Ne yhdessä elämän pienten ilojen kanssa saavat aikaan hiljaisen onnentunteen, vaikka nauruun ei mieli enää herkisty, naurahteluun kyllä.

Vaikka en olekaan juuriltani karjalainen, jonka mielestä ilo pitää vetää pintaan vaikka sydän märkänisi, en minäkään voi sanoa, että onpas kummallinen ajattelutapa. Kyllä ihmisen elämässä naurun pitää raikua viimeisille metreille asti. Jos ja kun tämä ihminen kokee asian näin, ei siihen silloin ole muilla mitään lisäämistä.

Minulle kävi kuitenkin niin, että vasta tyttäreni kuoleman jälkeen löysin ilon ja naurun, jotka pitkään olivat olleet elämästäni kadoksissa. En tarkoita, että tyttäreni kuolema tai kuolema ylipäätään olisi mikään ilon ja naurun aihe, päinvastoin. Mutta se oli tapahtunut tosiasia, jolle en mitään mahtanut. Saatoin ainoastaan valita, miten elän tästä eteenpäin.

Muistan, miten lapseni kuoleman vuosipäivänä, kauniina ja aurinkoisena kesäaamuna palasin kotiin hänen haudaltaan. Yhtäkkiä siinä yksin pyöräillessäni tunsin sellaista iloa ja elämisen riemua, että minun oli vaikea sitä käsittää. Näin kaiken kuin uusin silmin: menetykseni, sen mitä minulla oli ja jotenkin aavistuksenomaisesti myös sen, mitä oli tuleva.

Viimeistään silloin tiesin selviäväni. Tajusin myös sen, miten suuri merkitys omilla asenteilla ja ajatuksilla on. Jos surun taloon jää asumaan ikuisiksi ajoiksi, ei koskaan enää voi nauttia elämästä ja ilosta, jotka aivan kuhisevat ympärillä täynnä mahdollisuuksia. Elämä vain lipuu ohi, se jää elämättä, eikä ihminen koskaan saa nauttia täysiä suullisia sen ihmeellisiä ja ihania makuja.

Myöhemmin on elämääni tullut muita suruja ja murheita. Niitä ei kukaan itselleen toivo, mutta vasta surun kohdattuani voin sanoa osaavani iloita. Ilosta ja naurusta on tullut jokapäiväisiä kumppaneitani. Olisiko näin, ellen olisi saanut kokea myös elämän toista kallisarvoista lahjaa, surua ja kuolemaa?