Maanantaipäivä sujui Pekalta kuin unessa. Töistä ei tullut oikein mitään, mutta se ei häntä nyt huolettanut. Olihan hänellä oikein esimiehen lupa ottaa nämä raskaat päivät rennommin. Vähän Pekkaa kyllä hirvitti, kun useamman kerran päivän aikana muisti, että potaskaa oli päästellyt suustaan silmät kyynelten sumentamina. Entä jos hän paljastuisi? Jospa hän jossakin tilanteessa puhuisi itsensä pussiin, ja koko hienosti laadittu suunnitelma luhistuisi kuin korttitalo?

Ei, niin ei saanut päästä käymään. Nyt ei saanut ruveta hempeilemään eikä tulla synnintuntoon. Pekan oli nyt vain skarpattava ja pysyttävä sillä tiellä, jolle oli lähtenyt. Totuuden tie se ei ollut, mutta muutakaan mahdollisuutta ei Pekka ollut nähnyt.

Ja oliko se nyt niin suuri valhe? Paljon isommistakin asioista valehdeltiin valtakunnan politiikkaa myöten. Eihän Pekka tässä kenellekään mitään pahaa aiheuttanut! Valkoisesta valheesta oli oikeastaan kyse. Itseään suojellakseen oli Pekka tarinansa keksinyt. Kukaan ei kärsinyt siitä, mitä Pekka oli kertonut, ei Liisa, ei työnantaja, työtovereista puhumattakaan. Nyt oli vain rauhoituttava ja annettava asioiden mennä eteenpäin omalla painollaan. Kaikki järjestyisi aikanaan.

Näin Pekka rauhoitteli itseään. Päivän mittaan alkoi hänestä jo tuntua, että asiat oikeastikin olivat niin kuin hän työpaikallaan oli kertonut. Helpotuksesta huokaisten lähti hän kuitenkin kotiin työpäivän vihdoin loputtua. Nyt hän saisi olla omassa rauhassaan ja ryhtyä miettimään, miten Liisaa lähestyisi.