Päivä on jo kääntymässä iltaan, kun Beetlehemin valot vihdoin alkavat kajastaa matkalaisten silmiin. Maria istuu rättiväsyneenä vanhan aasin selässä. Takana on kolmen päivän uuvuttava matka kotoa Nasaretista tänne Beetlehemiin. Kaikki ovat väsyneitä ja nälkäisiä, mutta erityisesti Marian olo on tukala. Hänestä tuntuu, että lapsi syntyy kohta. Toivottavasti päästään edes kaupunkiin asti, ettei tarvitse ryhtyä synnyttämään täällä paljaan taivaan alla.

Joosef on kuunnellut huolestuneena Marian huokailuja ja kyselee tämän tästä, miten tämä voi. Enää ei ole pitkä matka. Jaksaako Maria vielä? Kun Maria sanoo jaksavansa, hoputtaa Joosef vanhaa aasia ripeämpään vauhtiin. Kaupunkiin ja jonkinlaiseen majapaikkaan on päästävä nopeasti, se on päivänselvää. Joosefia harmittaa, ettei etukäteen tiedustellut sopivaa majoitusta perheelleen. Mutta ei hän tullut ajatelleeksi, että lapsi alkaisi syntyä tällä matkalla. Kaksi aikuista olisi voinut majoittua mihin tahansa, mutta vastasyntyneelle on oltava katto pään päälle.

Entä miten hän, Joosef mahtaa selviytyä kätilönä olosta? Hän on luottanut siihen, että kotona Nasaretissa olisi lapsenpäästäjä saatavilla mihin aikaan tahansa. Mistä hän täällä vieraassa kaupungissa sellaisen tähän hätään löytäisi? Toivottavasti Maria nuoresta iästään ja ensi kertalaisuudestaan huolimatta on näissä asioissa häntä viisaampi. Kylmä hiki nousee Joosefin otsalle, kun hän ajattelee, mitä kaikkea voi sattua. Marialle ei parane puhua mitään peloistaan. On vain toivottava, että kaikki sujuu hyvin.

Joosef ohjaa aasin majatalon pihalle ja rientää kyselemään huonetta tai edes makuupaikkaa itselleen ja kihlatulleen. Ei, ei, kaikki makuusijat on jo varattu. Kaupunkiin on tullut väkeä joka suunnalta. Joosef koettaa selittää, että uusi veronmaksaja syntyy hetkellä millä hyvänsä. Johonkin on päästävä nopeasti, että synnyttävä äiti pääsee lepäämään ja valmistautumaan synnytykseen.

Vapaita huoneita ei ole, eikö nasaretilainen sitä ymmärrä. Jos kerran synnytys on noin lähellä, eikö olisi ollut viisainta siirtää matkaa tuonnemmaksi tai lähteä yksin laitattamaan nimet veroluetteloon. Tyypillistä maalaisjurrikan toimintaa! No, ei tässä sentään täysin sydämetöntä väkeä olla. Eläinten suojassa on vähän tilaa. Kelpaako se? Eihän se kyllä mikään kovin mukava paikka ole, mutta onpahan ainakin katto pään päällä ja lämmintä vastasyntyneelle. Eläimiä siellä on paljon, mutta ne ovat säyseitä eivätkä varmaankaan häiriinny synnytyksestä saati itse häiritse sitä.

Joosef ei pitkään tuumaile eläintallin sopivuutta esikoisensa syntymäpaikaksi. Hän kiiruhtaa ulos ja alkaa ohjata aasia, jonka selässä Maria yhä istuu, kohti tallia. Marialle hän ei selittele mitään eikä Maria kysy. Hänelle on sama, mihin Joosef hänet vie, kunhan hän vain äkkiä pääsee sisätiloihin ja pois aasin selästä. Juuri ennen kuin aasi Maria selässään astuu tallin ovesta sisään, sattuu Maria vilkaisemaan taivaalle. Miten hän ei aikaisemmin ole huomannut tuota kirkasta, suurta tähteä, joka on syttynyt taivaalle. Näyttää siltä kuin se olisi asettunut loistamaan aivan tämän tallin päälle.

Mutta nyt ei ole aikaa jäädä katselemaan tähtitaivaan ihmeitä. Ensimmäiset poltot pyyhkäisevät tuskan aaltoina hänen lävitseen, ja Maria huutaa ääneen kivusta. Nopeasti Joosef ohjaa aasin tallin syrjäisimpään nurkkaan ja auttaa Marian alas sen selästä. Sitten hän lähtee etsimään puhtaita olkia ja jonkinlaista vuodetta syntyvää lasta varten. On toimittava ripeästi, sillä Marian tila näyttää sellaiselta, että aikaa ei ole hukattavaksi.

Kun Joosef palaa takaisin, makaa Maria oljilla raskaasti hrngittäen. Hiki helmeilee hänen otsallaan ja kauniilla nuorilla kasvoilla viivähtää tuska tämän tästä. Joosef polvistuu Marian viereen, hieroo tämän selkää ja puhelee tälle rauhoitellen hiljaisella äänellä.

Hetken kuluttua lapsi parkaisee kuuluvasti ensimmäisen kerran. Kyyneleet nousevat Joosefin silmiin, kun hän nostaa poikansa ensi kertaa käsivarsilleen. Maria katsoo hymyillen tuota näkyä. He ovat nyt perhe. Hänestä, Mariasta on tullut äiti ja Joosefista isä. Lapsi, tuleva kuningas on kuin kuka tahansa ryppyinen ja punainen vastasyntynyt. Hän tarvitsee hoivaa ja huolenpitoa, ja sitä he Joosefin kanssa hänelle antavat.

Huokaisten Maria sulkee silmänsä. Hetken kuluttua hän tuntee, miten Joosef asettaa lapsen hänen rinnoilleen. Joosefin karhea käsi sipaisee lempeästi hänen hiuksiaan ja huulet koskettavat kevyesti poskea. Sitten hän poistuu noutamaan lämmintä vettä ja puhtaita pyyhkeitä.

 

Maria havahtuu unestaan hereille. Hän silmäilee hämmästyneenä ja vähän pelästyneenä ympärilleen. Mitä nuo partaiset ja likaiset resupekat tekevät täällä? Eivät kai he aio tehdä mitään pahaa hänelle ja lapselle? Ja missä Joosef on? Maria on jo avaamaisillaan suunsa avunhuutoon.

Mutta mitä ihmettä? Nuo likaiset jörrikät lähestyvät varoen Mariaa ja lasta ja polvistuvat heidän eteensä. He paljastavat päänsä, ja heidän autiomaan kuumuuden ja pölyn sumentamissa silmissään kiiltelevät kirkkaat kyyneleet.

Maria katsoo heitä ihmeissään. Miehet mutisevat jotain keskenään. Maria on erottavinaan sanat "enkeli", "kuningas", "kirkas tähti". Aikansa maassa polvistuneina oltuaan he vihdoin nousevat ylös. Jokainen haluaa koskettaa pientä vastasyntynyttä, ja ilo loistaa heidän kasvoiltaan. Nauraen ja vilkkaasti keskenään puhellen he sitten kääntyvät lähteäkseen.

Maria katsoo kauan miesten perään. Kummallinen tunne alkaa virrata hänen nuoreen sydämeensä. Hän katsoo vastasyntynyttä poikaansa ja muistaa, mitä kolme päivää sitten sai kuulla. "Tuska lävistää sinunkin sydämesi, Maria, mutta ole rohkealla mielellä, sillä sinä olet saanut suuren tehtävän. Paina kaikki kuulemasi ja näkemäsi mieleesi ja mietiskele niitä itseksesi. Jonakin päivänä ymmärrät kaiken."