Semmosen kommentin lähetin postaajalle ja tälläki kertaa talletin sen visusti vöördiini, että ees ite muistasin, mitä oon sanonu, jos joskus pitäs asiaan vielä palata. Tälläki kertaa postaaja kyllä reakoi postaamalla kommenttia sivuavasti. Ny ei kumminkaan puhuttu plokiin tulleista kommenteista ja kysymyksistä halastua sanaa. Olipahan vaan oman pään aatoksia lätkästy virtuaaliselle paperille.

”Aloitellessani blogistina, ajattelin, että tämä on lähinnä itselleni tärkeää tekemistä. Hiukka niinkuin päiväkirjan kirjoittamista pienestä elämänalueesta. Kaikki ei tähän mahdu, vain pienet palat iloista ja suruista. Kommentointi on vapaata mutta ei julkista. En halua blogini ympärille kirjoitelua vaan ajattelen lähinnä, että jokainen voi tunnustella omassa itsessään mitä kuvat ja sanat lukijalle merkitsevät.

Vuodatuksen kävijämäärään en osaa sanoa sen painavampaa kuin, että viikonloppuisin avaajia on enemmän. Minulle ei ole tärkeää kuinka monta, enkä tavoittele mitään tiettyjä lukuja. Kirjoittelen itseni iloksi, ehkä joskus kiitän lämmöstä jota olen saanut osakseni. Saatan poistaa kommentoitimahdollisuuden kokonaan koska se ei ole minulle tärkeää. Totuuksia on aina niin monta, että on kaikista vapain olo kun kirjoittaa vain. Antaa ajatusten virrata ja kuvien sukeltaa sekaan.”

Pikkusen mua meinas naurattaa tuo ” Kommentointi on vapaata mutta ei julkista.” Kuinka vapaata se on sillon, jos mikään kommentti ei läpäse seulaa? Kommentoinnin poistamisestaki puhuttiin ihan ku omana keksintönä.

Kävijämääristä mainittiin kans. Mitään vaikutusta ei ollu näköjään mun vertailuillani tarkempien tilastojen lukuihin, ei ees sillä, että mulla oli mukamas käyny yli nelijätuhatta kävijää. Postaaja halus lukijoijen aattelevan, että hällä on palijo kävijöitä. Sen vaikutelman hää halus säilyttää, vaikka muut hälle ny ilimi tulleet asiat puhu sitä vastaan. Sillä ei ollu väliä, pitikö luvut paikkaasa. Ja ku mun kommettia ei julukastu, ei kukaan muu ku mää ja postaaja tienny vertailuista mitään.

Mutta sitte tuli se, mikä näköjään vapautti postaajan kaikesta vastuusta kirijottamisesa suhteen: ”Totuuksia on aina niin monta, että on kaikista vapain olo kun kirjoittaa vain. Antaa ajatusten virrata ja kuvien sukeltaa sekaan.

Oon kyllä samaa mieltä siitä, että se, mistä kuki plokiisa kirijottaa, on justiin sen ihimisen oma asia. Toiset saa olla asioista eri mieltä ja sanoaki sen, mutta muuten ei parane mennä neuvomaan, miten tai mistä pitäs kirijottaa. Mutta sillon, ku asioista, oli ne sitte mitä hyvänsä, levitetään väärää tietoa joko tahallisesti tai tahattomasti, mää älähän hyvin äkkiä. Jokahiselle, joka kirijottaa, sattuu virheitä. Se on aivan selevä juttu. Joskus on jonku toisen huomautettava virheestä, enne ku sen ite hoksaa. Ja ku virhe on huomattu, se kuuluu korijata. Niin mää ainaki toimin.

Tämä postaaja kumminki ohitti kevyesti mun meleko suorasukaset vihijailuni siitä, että olis syytä korijata väärät kävijätievot. Ku sen teköö ite, ei siitä kukaan aattele sen kummempia. Mää oon nimittäin sitä mieltä, että tietonen valehtelu kalahtaa ennemmin tai myöhemmin valehtelijan omaan nilikkaan. Mutta postaaja vissiin aatteli, että nassu siinä menöö, jos virheesä myöntää. Parempi olla hilijaa vaan kaiken maaliman räkyttäjistä ja jatkaa samaan malliin.

Sitte postaaja vielä nöyrästi kerto, miten omaks ilokseen vaan postailoo. ”Minulle ei ole tärkeää kuinka monta (avaajaa, kirj. lisäys), enkä tavoittele mitään tiettyjä lukuja. Kirjoittelen itseni iloksi, ehkä joskus kiitän lämmöstä jota olen saanut osakseni.” Niin sitä pitää! Uskokoon se, joka haluaa. Jos kävijöijen lukumäärä ei merkihte mitään, miks siitä sitte pitää tehä ihan omia postauksia ja jo otsikossa ilimottaa, että taas tuli enkat!

Tuon postauksen jäläkeen aattelin, että postaaja alakaa pitää ny matalampaa rofiilia kävijämääriesä ilimottelussa. Mää ainaki  olisin teheny niin, mutta tämä postaajahan oli jo osottanu olevasa pikkusen toista maata, mitä rehellisyyteen ja suoruuteen tuloo.