Kun aikoinani menin naimisiin, tutustuin tietysti myös ex-mieheni sukulaisiin. Heistä minulle kaikkein läheisimmäksi tuli Elli, ex-mieheni sisarpuoli, joka oli minua 25 vuotta vanhempi. Vaikka sitten erosin, säilyi Ellin ja minun välinen ystävyys, niin että pyrimme tapaamaan ainakin kerran vuodessa. Minä, joka olin nuorempi, olin se, joka meni Elliä tapaamaan. Alkuaikoina eroni jälkeen oli elossa vielä Ellin mies Esko, josta myös vuosien kuluessa oli tullut läheinen ja rakas ystävä.

Kun Ellille ja Eskolle tuli ikää ja monenlaisia vaivoja, kuten meille kaikille tuppaa tulemaan, joutuivat he muuttamaan maalta ihanasta kodistaan kaupungin keskustaan, jossa heillä jo vuosien ajan oli ollut asunto vanhuuden varalle. Asunto oli ollut milloin kenenkin tarvitsevan käytössä, mutta nyt Elli ja Esko muuttivat siihen itse.

Etenkin Eskolle oli muutto kova paikka, sillä hän oli koko pitkän ikänsä, lähes yhdeksänkymmentä vuotta asunut maalla omassa syntymäkodissaan. Mutta nyt täytyi tuo rakas paikka kasvihuoneineen, rantasaunoineen, marjametsineen ja kalaisine järvineen jättää, kun eläminen siellä Ellin kanssa kahdestaan kaukana kaikista palveluista kävi liian vaikeaksi.

Esko ei uudessa kodissa viihtynyt eikä mennyt kauankaan, kun hän kuoli. Tuskin hän ikävään kuoli, vaikkei senkään merkitystä kannata koskaan vähätellä, vaan hänellä oli vakava, etenevä sairaus ja ikääkin jo paljon. Elli jäi nyt yksin, mutta onneksi hänellä oli seuranaan Hertta-koira, joka sekin oli kuin vahingossa tullut Ellin ja Eskon elämään. Nyt tuo vahinko oli kuitenkin kuin taivaan lahja, kun Elli opetteli elämään yksinäistä lesken elämää.

Ellin ja Eskon maalla oleva koti oli aina ollut avoin lukuisille vieraille, joita Elli ja Esko kestitsivät kuin piispoja pappilassa. Avara pihapiiri tarjosi ruokaa ja tilaa oleskella, ja metsät pursusivat monenlaisia marjoja ja sieniä, joita sekä Esko että Elli keräsivät kaiket syksyt suuret määrät varastoon ja vielä toisillekin annettaviksi.

Tavaksi oli tullut sekin, että aina kun minä perheineni menin heille kylään, oli muurinpohjapannulla avotulella paistettu ihania lettuja iso kasa. Niitä sai sitten syödä niin paljon kuin jaksoi joko vattu-, mustikka-, mansikka- tai lakkahillolla höystettynä. Eikä kai ollut sellaista vierailukertaa, etten olisi lähtenyt kotimatkalle mukanani hillopurkki tai jotakin muuta Ellin valmistamaa herkkua.

Kaupunkiasunnossa ei vieraita voinut samalla tavalla kestitä, saati majoittaa, eikä Elli surultaan olisi varmasti siihen oikein kyennytkään. Niinpä vieraitten määrä väheni ja elämä hiljeni monilta osin kovasti.