Yksi äidin bravuureista ruuanlaiton alalla oli leipäjuuston tekeminen. Aina kun lehmä poiki, otettiin tarkoin talteen ensimmäinen poikimisen jälkeinen maito eli ternimaito. Vastasyntyneelle vasikalle annettiin tietysti emän ensimmäiset maidot, mutta jo muutaman päivän iässä vasikka sai tyytyä vedellä jatkettuun maitoon, ja rasvainen, proteiinipitoinen maito otettiin ihmisten käyttöön. Meijeriin ei sitä vielä voinut laittaa, ja niinpä siitä laitettiin monenlaisia ruokia.

Maidosta valmistettiin esimerkiksi uunijuustoa. Ternimaitoa ja suolaa laitettiin astiaan ja astia uuniin. Jonkun ajan kuluttua oli maito hyytynyt juustoksi, ja sen päälle oli muodostunut kaunis ruskea kuori. Minä en lapsena uunijuustosta pitänyt, mutta jos sitä nyt saisin, olisi se varmasti herkullista syötävää. Jokaisen poikimisen jälkeen uunijuustoa meillä kuitenkin tehtiin ainakin kerran, sillä se oli helppo, nopea ja hyvin ravitseva ruoka.

Sen sijaan äidin valmistamasta leipäjuustosta pidin kovasti. Ternimaitoa eli ”poikineen maitoa”, kuten meillä tuota maitoa kutsuttiin, tarvittiin yhteen suureen juustoon noin kymmenen litraa. Maito lämmitettiin kattilassa kädenlämpöiseksi ja siihen lisättiin apteekista saatavaa juustonjuoksutinta, jota muuten valmistetaan vasikan juoksutusmahasta. Juoksuttimen tarkoitus oli erotella hera valkuaisesta.

Maitoa, johon juoksutin oli lisätty, keitettiin hiljaisella tulella niin kauan, että juustomassaa alkoi muodostua. Kun massa oli riittävän sakeaa, keittäminen lopetettiin ja seos kaadettiin toiseen astiaan siivilän läpi, jotta hera saatiin erilleen. Juustomassaa, jota ei vielä ollut paineltu juuston muotoon, kutsuttiin kourajuustoksi. Se oli raejuuston tapaista, isompirakeista vain ja hyvin rasvaista. Kourajuusto oli minusta melkein parempaa kuin valmis leipäjuusto, mutta tietenkään sitä ei saanut syödä kovin paljoa. Olihan syöty osuus aina poissa valmiin juuston koosta.

Kourajuusto laitettiin sitten isoon kattilaan ja sitä alettiin painella kattilankannella tiiviiksi ja pyöreän juuston muotoon. Hera oli eroteltava juustosta mahdollisimman tarkoin. Kun juusto oli riittävän kuivaa, se kumottiin paistoalustalle.

Muistan ne ajat, jolloin äiti paistoi juuston puisella, juustonpaistoa varten tehdyllä alustalla avotulen edessä. Se oli kuumaa puuhaa, ja lisäksi oli paistajan oltava tarkkana, ettei juusto liukunut alustalta lattialle, kun alustaa ja sillä lepäilevää juustoa oli pidettävä vinossa asennossa tuleen päin. Joskus äiti paistoi juuston hellan avonaisen suuluukun edessä, toisinaan leivinuunin edessä ja joskus myös lauantai-iltana saunan padan suuluukun edessä. Paistuessaan juusto sai pintaansa kauniita, ruskeita pilkkuja, ja kun toinen puoli oli valmis, juusto käännettiin ja paistettiin toiseltakin puolelta.

Kehitys meni juustonpaistoasiassakin huimin harppauksin eteenpäin, ja kun meille tuli sähköliesi, jossa oli grilli, alettiin juustot paistaa hellanuunissa grillin lämmössä. Eroa ei juuri huomannut, ellei avotulella paistettaessa sitten olisi jäänyt juustoon vieno savun maku.

Äiti teki juustoja paitsi itselle myös myyjäisiin ja taisi olla paikkakunnalla ainoita emäntiä, joka juustonteon osasi. Hän opetti taidon myös miniälleen, joka äidin manttelinperijänä teki ja paisteli juustoja vuosikaudet niin kauan kuin talossa oli karjaa. Kun lehmänkantturat laitettiin pois, loppui sen herkun saanti.