Sillä erää koulutuksesta luovuttiin. Päätettiin odotella parempia aikoja ja paikkoja sekä myös Rotan käden paranemista. Mutta ainakin minä olin vähän säikähtänyt Olavin tempausta. Eihän sitä näköjään koskaan tiennyt, mitä se saisi päähänsä. En voinut kuitenkaan tehdä mitään. Pakko oli yrittää tottua uuteen lauman jäseneen. Sen verran minulla kuitenkin oli itsesuojeluvaistoa, että yritin pysytellä mahdollisimman kaukana Olavista ja olla ärsyttämättä sitä millään lailla. Olavi oli jo selvästi näyttänyt, kumpi meistä olisi korkeammalla lauman arvoasteikossa.

Kaisan koulu alkoi, ja meidän oli suunnattava kotiinpäin. Olavi ei ollut osoittanut aggressiivisuuden merkkejä täällä varsinaisessa kodissakaan. Se tutustui paikkoihin ja alkoi selvästi nauttia uudesta kodistaan ja laumastaan. Minutkin se hyväksyi, mutta kaikesta huomasi, etten ollut sille mikään sydänystävä, mutta eipä ollut sekään minulle. Yhteiset lenkkimme olivat alkukahinoinnin jälkeen kumma kyllä sujuneet ilman kommelluksia.

Eräänä kauniina syyskesän aamuna Kaisa lähti ennen kouluun lähtöään viemään meitä ulos. Yleensä kiersimme aamuisin aina saman lenkin, jota lauma kutsui ”pikkukortteliksi”. Lenkin varrella asui Pirre, Suomen pystykorvauros, joka oli kesät talvet tarhassaan aivan tien vieressä. Siinä se seuraili ohikulkevia ihmisiä ja koiria ja haukahteli ystävällisesti kaikille ”hyvät huomenet”. Minäkin olin usein käynyt vaihtamassa neniä Pirren kanssa, ja meillä oli hyvät ja toverilliset välit. Ehkä Pirreä joskus harmitti se, että se joutui aina olemaan pienessä tarhassaan, kun muut koirat saivat kulkea teitä pitkin. No, se oli sen kohtalo, johon sen oli tyytyminen.