Syksy mateli eteenpäin hiljakseen, ja alettiin lähestyä joulua. Eräänä viikonloppuna sanoin miehelle taas kerran selvin sanoin, että minusta ei emäntää hänen taloonsa koskaan tulisi. Tällä kertaa sanomisellani oli jopa vaikutusta, vaikka ei aivan sellaista, jota minä olin odottanut.

Olin lähdössä jouluna tyttäreni kanssa ulkomaille. Viettäisimme eräässä Keski-Euroopan pääkaupungissa koko joulun kahdestaan nähtävyyksiin tutustuen ja kaupunkia katsellen. Meille oli tiedossa siis varsin erilainen joulu kuin mikään aiempi joulumme oli ollut.

Mies lupautui ystävällisesti viemään meidät lentokentälle autollaan, sillä hänhän oli töissä pääkaupunkiseudulla. Siinä samalla hän ja tyttäreni näkivät toisensa ensimmäistä kertaa. Ensitapaaminen ei kovin kaksinen ollut, sillä tapansa mukaan mies oli reilusti myöhässä sovitusta ajasta, ja me olimme jo aikeissa soittaa taksin meitä lentoasemalle viemään. Lopulta mies tuli, ja me ehdimme kuin ehdimmekin ajoissa lentokentälle.

Olin etukäteen vähän kysellyt, missä mies aikoo joulunsa viettää. Siinä vaiheessa hän ei vielä osannut sanoa mitään. Totesipa vain ympäripyöreästi, että kyllä se joulu varmasti jossakin tulisi vietettyä. Minulla oli hieman huono omatunto siitä, että jätin miehen sillä tavoin kuin nallin kalliolle viettämään yksinäistä joulua.

Mutta ei minulla ollut minkäänlaista halua viettää joulua hänen kanssaan, enkä ollut mitään sellaista hänelle luvannut. Niin että mistään lupausten rikkomisesta ei ollut kyse. Ja olihan miehellä tyttärensä, joita oli kaksin kappalein. Kai hän voisi ainakin osan ajasta viettää heidän seurassaan.

Minun ja tyttäreni joulu oli tosiaankin aika erilainen kuin tavallisesti. Jouluaattona lähetimme kortteja Suomeen. Minä en muistanut miehen postinumeroa ja laitoin hänelle tekstiviestin, jossa sitä kyselin. Ajattelin, että postitan kortin vasta sitten, kun mies ilmoittaa numeron. Odottelin koko päivän, milloin vastaus saapuu, mutta sitä ei kuulunut. Niin sitten illansuussa pudotin kortin postilaatikkoon ja saman tien, kun se sinne oli tipahtanut, kilahti puhelimeni merkiksi siitä, että joku lähetti minulle tekstiviestin.

Kuinka ollakaan viesti oli mieheltä. Siinä hän ilmoitti postinumeron. Mitään muuta ei viestissä ollut. Kortti oli kuitenkin jo laatikossa, joten tieto tuli hiukan liian myöhään. Tuumailin mielessäni vähän myös sitä, mikä miestä oli viivyttänyt, kun vastaus tuli vasta monen tunnin kuluttua. En kuitenkaan vaivannut asialla päätäni sen enempää. Ei mies ollut minulle millään lailla tilivelvollinen menemisistään ja tekemisistään, kuten en minäkään hänelle.

Lomasemme loppui sitten aikanaan ja palasimme Suomeen. Tytär jatkoi opiskelujaan, ja minä menin loman jälkeen taas töihin. Olin syksyllä vaihtanut työpaikkaa, ja minulla oli erittäin hankalaa uudessa työpaikassa. Välillä tuntui, että aivan uuvun raskaitten asioitten alle. Miehestä oli suuri henkinen tuki ja apu minulle silloin, vaikkei hän tietenkään voinut oikein käsittää kaikkia vaikeuksiani. Mutta joka tapauksessa hän eli niissä mukana ja kannusti ja rohkaisi minua, kun välillä itkin surkeaa oloani.