Vaikka vielä oli ehkä olemassa pieni toive siitä, että avioliittoa kaikesta huolimatta jatkettaisiin, halusi Mikko toimillaan varmistaa sen, että jos ero kuitenkin tulisi, hänen omaisuutensa ei vieraisiin käsiin joutuisi. Näillä ”vierailla käsillä” hän epäilemättä tarkoitti Soilen oletettua rakastajaa. Kyllä voi aikuinen ihminen olla lapsellinen ja suorastaan typerä! Mikko näet oletti ilman muuta, että Soile oikopäätä ryntäisi naimisiin tuon ”rakastajansa” kanssa. Myöhemmin hän kysyikin suoraan, milloin naimisiin mentäisiin.
 
Mikon oletuksista ja kysymyksistä henki asenne, että Soile ei mitenkään voisi yksin pärjätä, vaan tarvitsisi jonkun huolehtimaan itsestään. Myös kaikki Mikon toimet tähtäsivät siihen, että hän niiden kautta tekisi Soilen taloudellisen toimeentulon mahdottomaksi. Mutta eipä arvannut Mikko, että Soile ei ollutkaan avuton ja turvaton ressukka, joka nyt Mikon ”hylkäämänä” joutuisi heti turvautumaan toisen miehen apuun pärjätäkseen. Lisäksi hänellä oli kummallinen kuvitelma, että Soile oli ottanut kuvitellun ”rakastajansa” suojatikseen, jonka elämää aikoi ryhtyä rahoittamaan.
 
Mitä sitten mahtoi kuulua Soilen ”suhteelle”? Jo yhteydenpidon alussa olivat Soile ja mies sopineet, että kumpi tahansa saattoi lopettaa sen ilman sen kummempaa selitysvelvollisuutta. Soile siitä oli ensin maininnut. Liekö hänellä jo tuolloin ollut alitajuinen aavistus, että kaikki ennemmin tai myöhemmin paljastuisi.
 
Kun Mikko sitten oli päässyt asiasta jyvälle, oli Soile heti ensimmäisen mahdollisuuden tullen lähettänyt miehelle viestin, jossa kertoi, että kaikki oli nyt ohi. Hän kielsi miestä ottamasta häneen enää mitään yhteyttä, ja hävitti kaikki sähköpostit, joita oli alusta lähtien tallentanut. Mies ei kysynytkään mitään, mutta se ei suinkaan ollut merkki siitä, ettei asia mitenkään häneen olisi vaikuttanut.
 
Soilesta tuntui kuin napanuora, joka hänelle miehen kautta takaisin elämään oli muodostunut, olisi yhtäkkiä katkaistu. Elämä tuntui täysin merkityksettömältä, ja ajatus siitä, että loppuelämänsä joutuisi elämään Mikon rakentamassa entistä ahtaammassa vankilassa, tuntui kauhistuttavalta. Mikko seurasi hänen jokaista askeltaan ja tekemistään. Soile ei voinut käydä tietokoneella vapaasti, koska Mikko silloin aina ilman muuta oletti, että Soile viestitteli ”rakastajalleen”. Jos Soile jostain syystä viipyi hiukan tavallista pitempään kauppareissulla, oli se Mikolle aina selvä merkki siitä, että Soile oli tehnyt jotakin luvatonta.
 
Soilea ahdisti, ja siksi tuntui ihanalta ajatella, että muutaman viikon päästä hän vapautuisi tästä vankilasta. Mihin suuntaan suhde työtoveriin tulisi sen jälkeen kehittymään, sitä ei Soile osannut kuvitella. Se ei tuntunut edes tärkeältä, sillä jo tässä vaiheessa Soile ymmärsi, ettei heidän välilleen koskaan mitään ihmeempää kehittyisi. Mies oli ollut tässä prosessissa ainoastaan katalysaattori, joka oli saanut aikaan reaktion.
 
Myöhemmin Soile kertoikin miehelle, että koki tämän olleen itselleen kuin ponnahduslauta takaisin elämään. Tuo muutaman kuukauden kestänyt jakso Soilen elämässä oli avannut hänelle portit iloon, valoon ja elämään. Soile oli saanut kokea olevansa arvostettu, ihailtu, haluttu, kaunis, himoittava, älykäs nainen, jolla oli paljon annettavaa kenelle tahansa. Hänen maahan poljettu omanarvontuntonsa oli vieraan miehen ihailun ja hyväksynnän myötä alkanut vähä kerrassaan nousta, ja Soile aukesi kuin kukka nauttimaan elämästä sen jokaisella alueella. Hänen silmänsä avautuivat näkemään, että maailma hänen ympärillään aivan kuhisi elämää, ja hänellä oli oikeus osallistua tuohon elämään juuri niin paljon kuin itse halusi.
 
Siksi ei Soile enää halunnut eikä voinut jäädä vankilaan, jossa yli kaksikymmentä vuotta oli elänyt. Jos hän sen olisi tehnyt, olisi se ollut henkinen itsemurha. Tähän saakka saattoi Soile ehkä osoittaa Mikkoa ja sanoa tämän olleen pääsyyllinen ahdinkoonsa. Mutta tästä eteenpäin valinta olisi Soilen omissa käsissä. Jäämällä avioliittoonsa olisi Soile pettänyt itsensä, tyttärensä ja koko elämän. Ja sitä hän ei missään nimessä halunnut tehdä.