Punahilkka muistaa kuin eilisen päivän, miten hän kotiin tultuaan tavaroitaankaan vielä purkamatta sydän jännityksestä pamppaillen istahti sohvaan sudelle soittamaan. Tapaaminen oli sovittu jonnekin illansuuhun, mutta kun Punahilkka nyt oli kotiutunut hiukan aiemmin, päätti hän käyttää säästyneen ajan hyödyksi ja lähteä matkaan heti, jos se vain sudelle sopisi.

Kun susi vastasi, kertoi Punahilkka oitis olevansa jo kotona. Sopiko sudelle, että hän lähtisi ajelemaan sudenpesään saman tie? Punahilkka ei ollut uskoa korviaan kuullessaan suden vastauksen. Tämä nimittäin sanoi, että tytär on tulossa käymään. MITÄ? Punahilkka kysäisi uudemman kerran; oliko hän kuullut väärin? Miten oli mahdollista, että tytär, joka muutenkin suden puheiden mukaan vieraili erittäin harvoin isähukan luona, sattui sen harvan kertansa sovittamaan juuri siihen päivään, jolloin myös Punahilkka oli menossa vierailulle.

Eikö Punahilkka ollut saanut suden tekstiviestiä, jossa tämä asian ilmoitti? kyseli susi toisessa päässä. Ei ollut Punahilkka saanut mitään tekstiviestiä, ei. Jos olisi saanut, niin kai jo siitä olisi ymmärtänyt, ettei toivottu ja odotettu vieras sudenpesään ollut. Ei olisi myöskään silloin tässä innoissaan kysellyt, joko sopisi lähteä.

Vaisulla ja innottomalla äänellä Punahilkka vastaili suden kysymyksiin. Kaikki ilo tuntui kadonneen hänen päivästään, ja äsken niin kirkkaana paistanut aurinkokin alkoi jo painua horisonttiin vieden mennessään viimeisenkin valon Punahilkan elämästä. No, uudenvuodenpäivänä ei päivä vielä uuninlämpimystä pidempi olekaan, mutta nyt tuntui Punahilkasta, että pettymys siitä, ettei sopimuksesta huolimatta voinutkaan sutta tavata oli se syy, joka auringonkin sai laskemaan.

Ei Punahilkka enempää kysellyt. Mitäpä se olisi auttanut. Mutta varmasti ei sudelta jäänyt huomaamatta Punahilkan pettymys. Kun puhelu loppui, tirautti Punahilkka muutaman katkeran kyyneleen saadakseen pahimman pettymyksen laantumaan. Taasko oli hän noin sinisilmäinen ja herkkäuskoinen ollut? Eikö hän ikinä oppisi? Kuinka monet oppirahat vielä pitäisi Punahilkan maksaa?

Uudenvuodenpäivä mateli iltaan. Punahilkka oli surullinen. Lähinnä kai siksi, että oli luullut sudessa sen verran sutta olevan, että selvästi ilmoittaisi, ellei tavata haluaisi. Mutta erehtynyt oli Punahilkka, erehtynyt pahemman kerran. Monenlaiset ajatukset risteilivät hänen päässään. Epäilyksen siemen oli nyt kylvetty. Aika näyttäisi, olisiko epäilyksiin aihetta.

Illansuussa susi lähetti Punahilkalle s-postia. Tytär oli kuulemma juuri lähtenyt. Kovin pahoillaan sanoi susi olevansa siitä, että tapaaminen oli peruuntunut. Niin kovasti oli hänkin sitä odottanut. Mutta ymmärsihän Punahilkka, että yhteensattumille ei mitään voinut, ja pennut kuitenkin olivat suden elämässä ensimmäisellä sijalla.

Totta kai Punahilkka ymmärsi, miksei olisi ymmärtänyt! Ymmärsi paremmin kuin hyvin! Kyllä hän ymmärsi, että on olemassa niin susia kuin hilkkojakin, jotka lupailevat yhtä jos toistakin. Lupausten pitämisten kanssa sitten vain on vähän niin ja näin.

Mutta kukaanhan ei pakottanut Punahilkkaa mihinkään. Oma valinta oli, jos susipolulla sieluunsa haavoja suostui ottamaan. Näitä tuumiskellen sulki Punahilkka huokaisten läppärinsä ja suuntasi katseensa seuraavaan päivään. Mitä se mahtoi tuoda tullessaan? Sitä ei vielä kukaan tiennyt ja huominen itse tullessaan sen vasta kertoisi…