Työ tehtaassa oli rankkaa, mutta siitä maksettiin hyvin. Mikko oli isänperintönä ja mukana oppimalla omaksunut taidot monenlaiseen työhön. Paperitehtaassakaan hän ei ollut varsinaisella prosessipuolella, vaan rakennushommissa, ja pärjäsi siellä hyvin.

Mutta perhe-elämässä ei kaikki ollut hyvin. Mikkoa rasitti se, että hän koki tulleensa ”huijatuksi” joutuessaan avioitumaan pakon edessä, presidentin luvalla ja ala-ikäisenä. Samalla hän tunsi vastuuta perheestään, varsinkin pikku-Helinästä, vaikka ei rakkauttaan osannutkaan oikealla tavalla osoittaa. Mutta missäpä hän, rakkaudettoman, jopa julman kodin kasvatti olisi moisia taitoja voinut opetella.

Helinä on aikuisena kertonut yhden esimerkin Mikon kasvatusperiaatteista. Alle 5-vuotias tyttönen oli saanut luvan mennä ulos leikkimään muiden lasten kanssa. On luultavaa, että tuon ikäinen lapsi ainakaan siihen maailman aikaan ei vielä kelloa tuntenut. Hänelle oli kuitenkin annettu määräaika, jolloin kotiin piti palata. Lapsi yritti noudattaa ohjetta, mutta myöhästyi oman muistinsa mukaan noin viisi minuuttia. Kun hän sitten tuli kotiin, odotti vihaa uhkuva isä lastaan remmi kourassa. Seuraavista tapahtumista ei liene tarpeen edes kertoa.

Jokainen hiukankin inhimillisyyttä tunteva ihminen voi vain kuvitella lapsen tuskan ja hädän siinä tilanteessa. Mielessä käynee myös kysymys, mistä kumpusi isän viha lastaan kohtaan? Väistämättä tulee mieleen Mikko, naapurin poika ja hänen polkuautonsa. Mikko kosti nyt viattomalle lapselleen sitä, mitä itse viattomana oli joutunut kärsimään oman isänsä kurittamana.

Mahtoiko Mikko itse asiaa tuolloin tiedostaa? Tuskinpa, sillä myöhemmin, kun Helinä joskus tuli maininneeksi kokeneensa isänsä ankarana kasvattajana, Mikko ehdottomasti kieltää sellaisen. Hän ei ole ollut ankara: lapsen parasta on hän aina tarkoittanut. Niinpä niin, ihmisiä on vammautunut ja kuollutkin monissa tällaisissa parhaissa tarkoituksissa.

Mikon tapa osoittaa rakkautta ilmeni siis varsin kieroutuneella tavalla. Se ei oikeastaan ihmetytä, sillä jos itsellä on paha olla, on helpoin tapa lievittää sitä kääntämällä se toisten viaksi, syyllistämällä heidät. Jo tuolloin Mikko osasi sen taidon ja erityisesti myöhemmässä elämässään hänestä tuli oikein syyllistämisen mestari, joka aina vielä löysi elämäänsä myös helposti syyllistyviä ihmisiä, erityisesti naisia. Mikon käyttäytymistä voi ymmärtää, mutta missään nimessä sitä ei voi hyväksyä.

Sillä vaikka ihminen olisi elänyt ja kasvanut millaisissa oloissa ja saanut millaisen geeniperimän hyvänsä, on hän lopulta aina itse vastuussa omista teoistaan ja omista valinnoistaan. Jos omat vikansa ja puutteensa suostuu näkemään ja tunnustamaan, on olemassa pienen pieni mahdollisuus kasvaa ihmisyydessä edes hiukan omaa napaansa kauemmaksi.

Mikko ei siinä koskaan onnistunut, vaikka kasvunpaikkoja hänenkin elämäntaipaleensa varrelle on siroteltu runsain määrin. Mitään hyötyähän ei ole siitä, että toisen hyvät ominaisuudet näkee ja pystyy tunnustamaan vasta sitten, kun yhteinen taival on tullut jo tiensä päähän. Vainajille kirjoitetut muistolauseet ovat täynnään sanoja, jotka olisi pitänyt lausua silloin, kun ”kehuttu” niitä vielä itse oli kuulemassa.