Kun vähän yli kolme kuukautta sitten tulit kimpsuinesi ja kampsuinesi ja asetuit asumaan olohuoneeni nurkkaan, tuntui edessä oleva aika pitkältä, niin kuin edessä olevalla ajalla tapana on. Välillä käväisi aavistuksen omaisesti mielessäni, miten mahdamme keskenämme pärjätä, kun kumpikin oli jo usean vuoden ajan tottunut itsenäiseen, vapaaseen elämään ja omaan tilaan ympärillään.

En kuitenkaan antanut ajatukselle sen enempää valtaa, vaan päätin elää päivän kerrallaan ja katsoa, miten yhteiselämämme alkaa sujua. Hyvinä merkkeinä hiukan itsekseni hymyillen olin jo kokenut muutamat lausumasi, joissa annoit minulle tunnustusta siitä, että minä olin muuttunut ja minun kanssani pystyi nyt tulemaan toimeen. Minä taas kerroin Sinulle lukeneeni jostakin, että tytär on kasvanut aikuiseksi silloin, kun hän kokee juuri tuolla tavalla. Tasoissa siis olimme, mutta luultavasti kummankaan lähtöodotukset eivät kovin korkealla olleet, mikä tietysti oli viisasta ja realistista.

Ja kun ei liikoja odottanut, sujui kaikki lopulta paremmin kuin hyvin. Minä asetuin lähes mukisematta taas äidin rooliin, enkä sitä kadu. Sainhan pitää Sinut luonani, passata ja paapoa ainokaista lastani niin paljon kuin halusin. Mutta enhän minä toki aina halunnut! Välillä muistuttelin Sinua tiukkaan sävyyn tiskivuoroista tai joistakin muista yhteisen talouden töistä, joista minun mielestäni osa kuului myös Sinulle. Sinä tiskasit silloin kun Sinua sattui huvittamaan, ja moni Sinunkin vuorosi taisi siirtyä minulle. Tiskit tulivat kuitenkin aina tiskatuiksi ja muutkin työt tehdyiksi, joten mitäpä noita muistelemaan.

Heti alkuun olin tehnyt selväksi, että vaikka töissä olitkin, ei Sinun tarvinnut huolehtia taloutemme raha-asioista. Tarvitsisit palkkarahasi kyllä tulevana talvena ulkomailla opiskellessasi. Rahasta tai siitä, kuka maksaa, ei siis koskaan tullut kiistaa. Minun rahani riittivät hyvin niin elämiseen kuin niihin pieniin huveihinkin, joista silloin tällöin nautimme. Ja koska Sinä et mikään tuhlari ole, sait säästöön pitkän pennin tulevaa talvea varten.

Ulkomailla ollessa ei kannata pihistellä ja kiristää vyötä. Se on aina ollut vankkumaton periaatteeni. Sinne ei säästämään lähdetä, vaan hankkimaan uusia kokemuksia ja elämyksiä. Ne rahat, jotka kuluneena kesänä säästit, voit hyvällä omalla tunnolla käyttää noiden kokemusten ja elämysten hankkimiseen, ja tietysti osa niistä tarvitaan aivan jokapäiväiseen elämäänkin.

Kun nyt olet lähtenyt ja patjasi olohuoneen nurkasta on koottu pois, tuntuu kovin tyhjältä. Olen taas yksin: puhekaveri puuttuu, aamiaispöytään ärsyttävästi levitetty sanomalehti puuttuu, on vähemmän siivottavaa, pyykättävää, järjesteltävää. Nyt voin ajatella taas pelkästään itseäni, mutta äkkiä se ei tunnukaan niin kovin tärkeältä.

Ja kuinka pahalta tuntuikaan eilen jättää Sinut tänne yksin murehtimaan lähtöä. Tiesin, että selviät. Olin varma, että pelostasi huolimatta lähdet. En voinut antaa Sinulle kovin paljon matkaeväitä, sillä se on Sinun matkasi ja Sinun lähtösi. Mutta rakkauteni ja huolenpitoni saatoin antaa ja ne kokemukset, joista itse olen eniten elämässäni voimaa saanut. Ne annoin ja toivon niiden kantavan Sinua tällä matkalla ja kaikilla tulevilla matkoillasi.

 

”Niin kuin meri on ihmisen elämä:

tyynet ja tyrskyt siinä vuorottelevat.

Ja vaahtopäiden vaimentuessa

kimaltelee aurinko kirkkaampana

kuin koskaan.

 

Uljaasti ja täysin purjein

on elämän merelle uskallettava mennä,

sillä kootuin purjein

satamassa lepäävä laiva

on vain surullinen sivustakatsoja

elämän suuressa seikkailussa.”

 

Äiti