Saarimökki oli kalustettu osin minun kotoa perimilläni vanhoilla huonekaluilla. Niitä en halunnut ryhtyä sieltä pois raijaamaan, sillä olihan minulla itsellänikin mahdollisuus käyttää mökkiä ainakin teoriassa. Ei minulla myöskään olisi ollut paikkaa, mihin ne sijoittaa, joten ne saivat jäädä paikoilleen. Vain ne huonekalut, jotka olivat siellä vähän turhia ja viety sinne vain, koska muutakaan paikkaa ei oikein ollut, kävin hakemassa pois. Niille oli omassa taloudessani sopivat paikat.

Sen sijaan vuokramökeissä oli paljonkin sellaista pientä irtainta, jonka olin sinne hankkinut, ja jonka nyt halusin omaan talouteeni käyttöön. Ollessani sitten käymässä paikkakunnalla muissa asioissa ilmoitin miehelle, että nyt tulisin samalla reissulla hakemaan tavarani. Hänen sopi olla paikalla, jotta saisin sen minkä olin aikeissa ottaa. Tämä tapahtui kohta pesukone-episodin jälkeen.

Sunnuntai-iltapäivänä lähdin sitten kokoilemaan tavaroitani. Muistan elävästi, miten mies kulki jäljessäni kuin vahtikoira ja syynäsi tarkkaan, mitä otin. Joka askeleella hän haukkui minua ilkeäksi ja ahneeksi ihmiseksi. Sellaiset haukkumiset eivät tietenkään mukavilta tuntuneet, mutta enää ne eivät tehneet minuun sellaista vaikutusta, kuin mies ehkä ajatteli.

Minua lähinnä huvitti, että mies, joka oli avioerossa saanut käytännössä kaiken, vahti haukan lailla, etten vain vie mitään hänelle kuuluvaa kippoa tai kattilaa. Unhoon oli jäänyt se, mitä mies omisti. Tärkeältä tuntui vain se, että minä en saisi edes sitä, mikä minun oli. Minut piti yrittää saada tuntemaan syyllisyyttä jopa jokaisesta katseesta, jonka tavaroihin kohdistin.

Olisi ollut aivan turhaa muistuttaa miestä, miten asiat oikeasti olivat. Omaisuus oli hänen mielestään jaettu oikein. Hän oli ollut täysin oikeudenmukainen kaikessa. Minä olin ahne, kuten aina olin ollut. Minua myös tavallaan säälitti mies. Hänellä ei tuntunut olevan turvaa enää muussa kuin omaisuudessa. Siitä hän yritti pitää kiinni kynsin hampain ja vielä kartuttaakin sitä, jos mahdollista.

En siis yrittänytkään avata miehen silmiä. Mitä se olisi hyödyttänyt. Hän uskoi sen, mitä halusi uskoa. Niin oli ollut aina ja niin tulisi aina olemaan. Kokoilin tyynesti tavarani, ja kun ne olivat kasassa, lähdin pois. Sinne jäi mies yksin omaisuutensa kanssa. Jos minun olisi pitänyt arvioida, kumpi meistä oli sillä hetkellä tyytyväisempi ja onnellisempi, olisin empimättä sanonut, että minä olin. Tavarani mahtuivat pieneen nyssäkkään, mutta mieleni oli kevyt. Miehellä taas oli ympärillään omaisuutta vaikka muille jakaa, mutta ei se voinut poistaa sitä yksinäisyyttä, joka varmasti hänet ympäröi.

Olin tullut paikkakunnalle linja-autolla. Päätin kysäistä mieheltä, pääsisinkö kotiin päin hänen kyydissään, kun hän joka tapauksessa oli menossa samaan suuntaan. Ihmeekseni hän suostui. Niin sitten köröttelimme kotiin samassa autossa. Vielä kerran yritti mies hyötyä minusta.

Matkalla hän ehdotti, että möisin hänelle elinikäisen käyttö- ja hallintaoikeuden saarimökkiin, jonka erossa olin saanut, ja jonka viisaasti olin heti vahvistanut käräjäoikeudessa. Paljonko haluaisin oikeudesta? Minun ei tarvinnut miettiä vastausta. Ilmoitin, että miehellä ei koskaan olisi tarjota minulle niin suurta summaa, että luopuisin oikeudestani mökkiin. En ollut mikään Eesau, joka hernerokkakipollisesta möi esikoisoikeutensa veljelleen Jaakobille.

Toki tiesin, mitä mies oikeudella olisi tehnyt. Sen saatuaan hän olisi myynyt mökin ensi tilassa. Ei rahan tarpeeseen, vaan silkasta ilkeydestä ja kiusanteosta minua kohtaan. Nyt, kun minulla oli oikeus hallita ja käyttää mökkiä koko elinikäni, ei mies voisi ilman minun suostumustani myydä sitä, vaikka se hänen omaisuuttaan olikin. Vaikka tiesinkin, että jatkossa mökin käyttöni varmasti olisi melko vähäistä, tunsin syvää tyytyväisyyttä siitä, että minulla oli jotakin, mitä mies epätoivoisesti himoitsi eikä kuitenkaan koskaan tulisi saamaan.

Aikanaan mökki siirtyisi perintönä tyttärelleni ja hänen mahdolliselle perheelleen, aivan kuten olin halunnutkin. Myös minulla olisi ehkä vielä joskus mahdollisuus päästä nauttimaan paikasta, jota olin ollut rakentamassa, ja joka oli minulle rakas ja tärkeä. Mutta ellei sellaista mahdollisuutta koskaan tulisi, en sitäkään surisi. Mökki oli ja pysyi paikallaan niin kauan, kunnes lahoaisi. Vieraalle sitä ei minun elinaikanani myytäisi.