Susi kyllä myönsi, että ristiriita oli olemassa, mutta siitä huolimatta kannattaisi Punahilkan edelleen keskittyä käymään susitreffeillä ja treffeistä tarinoita kirjoittelemaan. Tarinat olivat hauskoja ja hyvin kirjoitettuja monine kommelluksineen ja joskus yllättävinekin käänteineen, mutta mikä parasta: ne olivat myös tosia.

Siitä asiasta ei Punahilkka kyllä ollut suostunut sanomaan oikein juuta eikä jaata. Epäilijät saivat hänen puolestaan epäillä, uskovaiset uskoa. Tämä susi kuului uskovaisiin susiin, ja Punahilkka antoi hänen olla autuas uskossaan. Ja minkä valtakunnan merkitystä loppujen lopuksi oli hänen tarinoittensa todenperäisyydellä? Itsensä iloksi Punahilkka niitä kirjoitteli, ja jos ne jolle kulle muullekin hyvän mielen toivat, niin silloin olivat ne täyttäneet oman vaatimattoman paikkansa.

Kuten sanottu, ei Punahilkka itse ollut kovinkaan huolissaan siitä, että hänen tarinointinsa karkottaisi sudet kauas Susimetsän perimmäisille laidoille. Mitä hän sellaisilla arkajalkasusilla, jotka ensimmäistäkin totuuden sanaa kavahtivat, tekisikään. Kyllä sen verran pitäisi rohkeutta sudessakin olla, että Punahilkkaan tutustuisi ilman varmistelua siitä, millaisen roolin Susimetsä-tarinoinnissa aikanaan saisi, jos saisi. Sillä totuuden nimissä on sanottava, ettei kaikista takkuturkeista kyllä suurennuslasin avullakaan löytänyt tähdellistä kirjoitettavaa, vaikka eräs Punahilkkaa paljon kuuluisampi, jo manan majoille mennyt lauluntekijä sellaista on väittänytkin.

Niin päästiin sitten yhteisymmärrykseen siitä, että Punahilkka kirjoittaisi, mitä kirjoittaisi seurauksista välittämättä. Jos tarinat jonkun suden koukuttaisivat, niin sehän olisi vain plussaa, ja Punahilkka saisi kukaties uuden taljan jo ennestäänkin varsin laajaan kokoelmaansa…