Joulu oli päätetty viettää yhdessä, olihan se viimeinen yhteinen joulu. Tytärkin tulisi silloin kotiin ja erimielisyydet ja ikävät asiat painettaisiin vähäksi aikaa taka-alalle. Näin ainakin pyhästi päätettiin ja sovittiin. Soile ei kovin luottavainen sen suhteen ollut, sillä monet aiemmat joulut olivat tavalla tai toisella olleet kaikkea muuta kuin rauhallista, mukavaa ja sopuisaa yhdessäoloa ja hyvän tahdon juhlaa. Jos jokin asia ei mennyt Mikkoa miellyttävällä tavalla, saivat kaikki muutkin tuntea sen nahoissaan ikävällä tavalla ja usein vielä siten, että Mikko syyllisti heidät asiasta.

Soile kuitenkin päätti yrittää omalta osaltaan luoda joulutunnelmaa, kuten oli ennenkin tehnyt, joskin vaihtelevalla menestyksellä. Tällä kertaa jopa kävi mielessä, että Mikkokin pystyisi katkeruutensa hetkeksi unohtamaan, kun asiasta oli oikein etukäteen puhuttu ja sovittu. Mutta kuinkas kävikään.
 
Tytär tuli kotiin, ja hänen kanssaan Soile teki vielä viimeiset jouluvalmistelut: haki kuusen ja leipoi piparit ja tortut. Kuusen haku oli jo vuosia ollut Soilen ja tyttären tehtävä. Mikko oli siitä sanoutunut irti jonkin typerän ja mitättömän erimielisyyden vuoksi, eikä Soile enää edes ehdottanut sen homman hoitamista Mikolle. Paras tehdä itse, niin tuli ainakin tehtyä.
 
Kun kaikki oli saatu kuntoon, alettiin viettää yhteistä iltaa olohuoneessa jutustellen ja jotakin televisio-ohjelmaa sivusilmällä seuraten. Kesken kaiken Mikko nousi ylös, toivotti hyvää yötä ja poistui makuuhuoneeseen sulkien vielä oven perässään. Soile ja tytär jäivät vielä olohuoneeseen, mutta ainakin Soilen sydänalassa alkoi kaihertaa pelko siitä, mitä oikein oli odotettavissa.
 
Aamulla asia sitten selvisi eikä se mitään mukavaa kuultavaa ollutkaan. Soilella oli aina jouluaaton aamuna tapana nousta varhain keittämään joulupuuro, jota sitten yhdessä syötiin aamiaiseksi. Niin hän teki nytkin. Siinä Soilen hääriessä nousi mieskin ylös. Saman tien alkoi hän sanella, että omaisuudenjakotilaisuuteen ei sitten tulisi muita kuin he kaksi, Soile ja Mikko. Varsinkaan erästä tiettyä henkilöä ei siellä kaivattu. Tällä tietyllä henkilöllä Mikko tarkoitti Soilen rakastajaksi olettamaansa miestä.
 
Soile kuunteli ihmeissään. Sitten hän sai suunsa auki. Oliko Mikko lopullisesti seonnut? Ensinnäkin oliko välttämätöntä ryhtyä jakamaan omaisuutta viimeisenä yhteisenä jouluaattona? Eikö se ollut pääpiirteissään jo tehty ja aika viralliseen ositustilaisuuteen lakimiehen luokse varattu? Toisekseen mistä Mikko oli saanut päähänsä, että Soile ottaisi mukaan neuvonantajia? Kyllä hän tiesi, mitä oli tekemässä ja mistä luopumassa. Mutta Mikko tiesi toimivansa väärin ja epäoikeudenmukaisesti Soilea kohtaan. Siksi hän pelkäsi, että joku neuvoisi Soilea, aivan kuin tämä itse ei olisi käsittänyt, miten väärin kaikki meni. Vielä viimeisenä joulunakin oli raha ja omaisuus Mikolle tärkeämpää kuin perhe.
 
Jos ei edellä kerrottu vielä ollut saanut riittävän paljon pahaa mieltä aikaan, oli Mikolla hihassaan lisää yllätyksiä. Kun tytär nousi ja iloisena toivotteli kaikille hyvää joulua, äyskäisi Mikko tervehdykseen mitään vastaamatta, että hän ei tyttären koiraa sitten ryhtyisi hoitamaan, kuten alun perin oli sovittu, vaan se hävitettäisiin.
 
Sanattomina Soile ja tytär kuuntelivat Mikon sanoja. Sitten pääsi itku kummaltakin. Tytär sulkeutui huoneeseensa, ja Soile kysyi itkunsa keskeltä Mikolta, eikö tällä ollut lainkaan sydäntä. Ei tuntunut sydäntä olevan, sillä Mikko vastasi, että koska hänellä kerran oli niin paha olla, sai toisillakin olla yhtä kurjat oltavat.
 
Silläpä lailla! Sen oli Soile saanut kokea monta monituista kertaa aiemminkin. Omaa pahaa oloaan yritti Mikko sysätä toisten kannettavaksi keinolla millä hyvänsä. Vielä olisi Soile sen käsittänyt, että Mikko hänen mielensä olisi pahoittanut, sehän nyt oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Mutta että omalle lapselleen teki noin katalan tempun! Sitä ei Soile voinut käsittää eikä hyväksyä. Mikon mielestä asiassa ei kuitenkaan ollut mitään ihmeellistä eikä ainakaan mitään kaduttavaa. Eihän hän koskaan toiminut väärin. Muut niin tekivät, Mikko ei koskaan!