Jos lapsi kuin ihmeen kaupalla jäisi eloon, alkaisi hänen hoitonsa heti leikkauksella. Lastenlääkäri tuli selvittämään Soilelle ja Mikolle sitä asiaa, sillä totta kai täytyi olla suunnitelma, jonka mukaan toimia. Enemmän kuin toivoa lapsen mahdollisesta selviytymisestä toi lääkärin vierailu Soilelle lohtua siihen kipeään tosiasiaan, että vaikka suunnitelmia lapsen jatkohoidosta tehtiin, he kuitenkin menettäisivät hänet. Lääkäri oli nuori, hyvin inhimillinen ja empaattinen, joka jutteli tuttavalliseen ja kiireettömän ystävälliseen sävyyn Soilen ja Mikon kanssa.

Myös sairaalapastori tuli vielä heitä tervehtimään, samoin sairaalan sosiaalihoitaja, joka kertoi heille Käpy- yhdistyksestä ja sen toiminnasta. Tästäkin vinkistä tuli korvaamaton apu Soilelle hänen taistellessaan lapsen kuoleman jälkeen takaisin elämään.

Lastenklinikan ylilääkäri kertoi heille lapsen tilasta. Aivosähkökäyrä-tutkimus tehtäisiin seuraavana päivänä. Sen jälkeen päätettäisiin jatkotoimenpiteistä. Luultavaa oli, että tutkimus ei toisi esiin mitään uutta. Soilen ja Mikon oli varauduttua yhä vahvemmin siihen, että lapsi kuolisi. Lääkäri kertoi myös, että lapsen monet kehityshäiriöt olivat syntyneet ensimmäisten raskausviikkojen aikana. Niille ei ollut olemassa mitään selitystä. Sellaista vain sattui. Soilen ei missään nimessä pitänyt syytellä itseään. Hän ei olisi voinut raskautensa aikana tehdä mitään toisin.

Ei Soile itseään syytellytkään. Eihän hän ollut edes tiennyt olevansa vielä raskaana silloin, kun kehityshäiriöitten sanottiin syntyneen. Mistä hän olisi tiennyt mitään varoa tai pelätä. Ei syytellyt Mikkokaan Soilea näihin aikoihin, mutta oli tuleva aika, jolloin Mikko käytti kyllä tätäkin asetta Soilea vastaan.