Kun hautajaiset olivat ohi, alkoi tavallinen elämä niin tavallisena kuin se nyt on mahdollista perheenjäsenen kuoleman jälkeen. Äiti oli varmasti kovan paineen alla. Murhe lapsen menetyksestä ja vastuu muista lapsista painoi mieltä. Talon emännyys oli hoidettava ja eläimet ruokittava ja lypsettävä, vaikka miltä olisi tuntunut. Luulen, että tuossa tilanteessa oli kyllä hyötyä siitä, että täti asui samassa taloudessa. Vaikka hänkin oli sairas, pystyi hän monenlaiseen työhön ja askareeseen. Isommista lapsista oli ehkä myös apua vauvojen hoidossa.

En tiedä, saiko äiti minkäänlaista ammattiapua suruunsa. Tuskinpa, se ei tainnut olla noihin aikoihin mahdollista. Kun oma lapseni kuoli, kysyin äidiltä, miten hän selvisi ja oliko hänellä ketään, jonka kanssa suruaan jakaa. Silloin hän vastasi, että olihan hänellä meidän lasten isä. Oikein hämmästyin tuota tietoa, sillä en ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että isän ja äidin välit olisivat olleet niin läheiset, että he olisivat kyenneet kuoleman edessä tukeutumaan toisiinsa. Mutta onneksi niin oli ollut.

Sanotaan, että lapsen kuolema joko yhdistää tai erottaa aviopuolisot. Isän ja äidin kohdalla se näyttää olleen yhdistävä tekijä, vaikka arkielämässä ja myöhempinä vuosina heidän välinsä eivät sivullisen silmin katsottuna mitkään lämpimät olleetkaan. Mutta enhän ole ollut näkemässä ja todistamassa sitä aikaa, jolloin kumpikin varmasti tarvitsi toisen tukea.

Muistelen taas omaa osaani. Heti lapsen kuoltua mieheni oli hyvänä tukena surussani. Mutta sitten asia alkoi kääntyä niin, että hän nosti itsensä ikään kuin jalustalle ja kerskaili sillä, miten hän perheen päänä otti vastuun meistä muista eikä näyttänyt suruaan. Minusta tuntui pahalta, että hän otti sellaisen roolin. Kyllä hänelläkin isänä oli oikeus surra ja olla heikko.

Seuraavaksi hän vertasi omaa jaksamistaan minun ja muiden jaksamiseeni. Minusta tai monesta muustakaan ei kuulemma olisi ollut kantamaan lapsen arkkua hautaan. Siinä asiassa olin jo ääneen eri mieltä. Olisin varmasti pystynyt samaan niin fyysisesti kuin henkisestikin, ellei minua olisi pari viikkoa aiemmin leikattu.

En ymmärtänyt, miksi sellaisesta asiasta piti edes keskustella. Olen nimittäin sitä mieltä, että jokainen tunteva ja lastaan rakastava äiti ja isä tekee lapselleen sen, mikä tehtävä on, vaikka voimat olisivat miten vähissä. Moni sivusta seuraaja sanoo, ettei siihen kykenisi, mutta kun asia tulee omakohtaiseksi, ei ole valinnan varaa eikä muuta mahdollisuutta.

Sitten tuli kaikkein kamalin asia. Kun oli kulunut muutama vuosi lapsen kuolemasta, syytti mies minua suoraan tapahtuneesta, vaikka meille heti ruumiinavauksen jälkeen oli tehty selväksi, että me emme olisi voineet tehdä mitään lapsen kehityshäiriöiden ja kuoleman estämiseksi. Häiriöt olivat syntyneet jo silloin, kun en vielä edes tiennyt olevani raskaana. Miten siis olisin voinut ne toiminnallani aiheuttaa?

Miehelleni tämä lääkärien antama tieto oli kuitenkin yhtä tyhjän kanssa. Hän halusi tietoisesti minua loukata syyttämällä minua suorastaan murhaajaksi. Kaikki kuulemma aiheutui siitä, että lasta odottaessani olin murehtinut sairaan äitini kohtaloa. Äiti kuitenkin sairastui vasta muutamaa kuukautta ennen lapsen syntymää, jolloin sikiö ainoastaan kasvoi. Kaikki tärkeät elimet olivat silloin jo kehittyneet. Nämä tosiasiat eivät kuitenkaan painaneet mitään, kun mies lateli syytöksiään.