Hermanni-eno oli mukava mies. Sillä oli aina jotaki vitsiä kerrottavana, ku se tuli käymään. Se käviki meillä usein vielä sitteki, ku sillä oli jo oma pesue. Kerran meille oli otettu kissanpoikanen. Sitä luultiin poikakissaks ja sille annettiin tietenki pojan nimi. Se oli Ville. Ku Hermanni tutki kissan, se sano, ettei se mikään Ville oo. Se on Viivi. Villeks kissa kumminki jäi ja Villenä se teki kolome pentua, jotka sitte jäi orvoiks, ku ralliauto ajo Villen päälle lähellä kotia.

Mää en tietenkään antanu hävittää kissanpoikasia, vaikkei niillä ollu enää emoa. Niitä alettiin ruokkia lääkeruiskulla. Ne oppi siihen niin, että ku ensimmäinen ihiminen nousi aamulla ylös, oli kissanpennut heti sen säärissä kiinni ja alako kiivetä ylöspäin ruuan toivossa. Maito lämmitettiin sopivaks, sitä veettiin ruiskuun ja sitten painettiin männällä pennun suuhun.

Aika iso osa maijosta meni ohi suun, ku pennut oli niin näläkäsiä, ettei ne malttanu olla rauhassa. Pennut oliki puoliks kuivaneen maijon peitossa ja takkusia ku mitkä. Mutta kummasti ne vaan kasvo ja niistä tuli komeita kissoja, kaks pitkävillastaki. Mää annon niille nimet Nietze, Nehru ja Nasser. Nietze oli harmaa, lyhytkarvanen tyttökissa ja Nehru ja Nasser oli mustavalakosia, pitkävillasia poikakissoja. Ne lähti maalimalle, mutta Nietze jäi meille ja teki iteki pentuja, ku tuli siihen ikään.

Hemppa osas nauraa itelleenki. Sillä oli kupla-Volokkari. Sillä oli tapana kysyä, että tiijetäänkö myö, miks siinä on kaks pakoputkea. No, ei me tietenkään tiijetty. Sillon Hermanni valisti meitä kysymällä, että ollaanko me ikään nähty semmosta kottikärryä, jossa on vaan yks aisa. Asia oli sillä selevä.