Mutta ei Artturia näin helposti lannistettaisi! Nähtyään Punahilkan ensin teatterissa ja sitten hotellin respassa oli hirmuinen lemmentuli leimahtanut uuteen roihuun Artturin rinnassa. Hänen oli saatava tavata Punahilkka uudelleen ja kahden kesken. Nyt oli tullitar pois tieltä, mutta vaatteet olivat ongelma. Olisihan Artturi tietenkin voinut kutsua Punahilkan omaan huoneeseensa, ellei mustasukkainen tullitar olisi Artturin kännykkääkin takavarikoinut. Huoneen puhelimella ei hän uskaltanut soittaa, sillä arvattavasti tullitar oli laittanut senkin seurantaan.

Yhtenä toivon kipinänä oli vielä se pieni paperilappunen, jonka hän hätäpäissään oli Punahilkalle sujauttanut heidän hyvästellessään toisensa respassa. Siinä oli Artturin huoneen numero. Salaa hän oli toivonut, että Punahilkka jollakin keinolla ottaisi häneen yhteyttä. Kun mitään ei ollut alkanut kuulua, oli Artturi arvellut, ettei Punahilkka ollut koko lappusta muistanut, kun sen niin huolimattomasti oli koriinsa muiden tavaroiden sekaan heittänyt. Tai sitten tämä ei vain halunnut tavata enää.

Mutta Artturin oli vallannut sellainen ikävä ja kaipaus Punahilkan lämpimään, kutsuvaan syliin, ettei hän enää saanut siltä rauhaa. Ei häntä huolettanut sekään, että Punahilkka hänelle kukaties rukkaset antaisi. Hänen oli saatava tavata Punahilkka, vaikka sitten henki menisi!

Edes vaatteiden puuttuminen ei Artturia enää estäisi. Hän oli päätöksensä tehnyt ja siinä pysyisi. Niinpä hän sonnustautui tullittaren monta numeroa liian pieneen kirkkaanpunaiseen jakkupukuun ja veti bootsit jalkaansa. Sitten hän hiiviskeli salaa pitkin hämäriä käytäviä hotellin alimpaan kerrokseen Punahilkan huoneen ovelle. Sen numeron hän kaiken uhallakin oli uskaltanut kysyä vastaanoton sirkeältä neitoselta, joka oli hänen vanha tuttunsa.

Ja hyvinhän kaikki oli lopulta sujunut, kun he, Artturi ja Punahilkka tässä näin sylikkäin nyt lepäsivät ja toisiaan suukottivat. Tällaisia Artturi jutusteli siinä Punahilkan vieressä lepäillessään.