Olen minä katumusharjoituksiakin pitänyt varmasti oman osani edestä. Nyt elän! Annan poutatuulen puhaltaa taivaaltani pois kaikki synkät ”ei, en uskalla” -pilvet ja täytän päiväni kokemuksilla ja näkemyksillä ja rohkeilla hypyillä tyhjän päälle. Sillä niin tyhjää kohtaa ei elämässä olekaan, ettei aina, pitkänkin pudotuksen jälkeen tulisi vastaan kova, kiinteä kallio. Sen olen todennut elämässäni monta kertaa ja huomannut myös sen, että kun vain uskaltaa levittää siipensä, niin kohta jo lämmin lounatuuli leyhähtää siipien alle ja nostaa minut sellaisiin sfääreihin, etten sellaisia ole uskonut olevan olemassakaan.

Tällaisia tuumailin ajellessani kotiin päin. Pian, aivan pian olisin kotona ja soittaisin heti miehelle kysyäkseni, joko voisin lähteä. Tapaaminen oli kyllä sovittu jonnekin illansuuhun, mutta kun nyt kerran olin jo kotona, päätin käyttää säästyneen ajan ja lähteä matkaan heti, kun miehelle vain sopisi.

Muistan kuin eilisen päivän sen, miten kotiin tultuani tavaroitakaan vielä purkamatta istahdin sohvaan ja sydän jännityksestä pamppaillen soitin tuttuun numeroon. Kun mies vastasi, kerroin hänelle tulleeni jo kotiin. Sopiko miehelle, että lähtisin heti ajamaan hänen luokseen. En ollut uskoa korviani, kun kuulin miehen vastauksen. Tytär oli tulossa käymään, nyt ei tapaaminen onnistunut. Minun piti kysyä oikein uudestaan, olinko varmasti kuullut ja ymmärtänyt oikein. Kyllä, olin kuullut oikein, tytär tulisi aivan kohta.

Tuhat ajatusta myllersi päässäni yhtenä sekamelskana. Miten oli mahdollista, että aikuinen tytär, joka muutenkin vieraili isänsä luona hyvin harvoin, sattui sen harvan kertansa sovittamaan juuri sille päivälle, jolloin mies oli sopinut tapaavansa minut. Sitä en kerta kaikkiaan käsittänyt.

Sitten mies kysyi, enkö ollut saanut tekstiviestiä, jossa hän kertoi tyttären yllätysvierailusta. En ollut saanut minkäänlaista viestiä. Jos olisin, niin en kai tässä hölmönä ihmettelisi, miten tapaaminen nyt ykskaks yllättäen peruuntui. Olisin ymmärtänyt, etten ollut toivottu ja odotettu vieras, sillä päähäni ei ihan oikeasti mahtunut se, mitä mies yritti selittää. Olin varma, että tyttären yllätysvisiitti oli keksitty juttu.

Sitä en kuitenkaan sanonut ääneen, sillä niin pettynyt olin. Vaisulla ja innottomalla äänellä vastailin jotakin miehen kysymyksiin. Kaikki ilo ja valo tuntui hetkessä kadonneen äsken niin kirkkaana ja aurinkoisena loistaneesta päivästä. En ryhtynyt enempää kyselemään asiasta. Mitä hyötyä siitä olisi ollut? Luulen kyllä, ettei mieheltä jäänyt huomaamatta, miten pettynyt olin.

Kun puhelu loppui, tirautin muutaman kyynelpisaran saadakseni pahimman pahan mielen talttumaan. Soimasin itseäni, kun taas olin ollut tuollainen sinisilmäinen höönäytettävä. Enkö ikinä oppisi, että ihmisiin ei kannattanut luottaa? Kuinka monet oppirahat vielä joutuisin maksamaan?