Olen huomannut, että toisten bloggaajien sivuilla kannattaa vierailla ahkerasti. Niiltä saattaa löytyä monta hedelmällistä ideaa omiinkin tarpeisiin. Niin kävi taas taannoin, kun lueskelin muitten muistiin kirjaamia ajatuksia. Toisessa merkinnässä puhuttiin suojamuureista, joita me ihmiset luomme sisimpäämme  ja toisessa mm. siitä, kestääkö rakkaus paremmin, jos kaikki on yhteistä.

Minullakin on aivan omakohtaisia kokemuksia kummastakin asiasta, enkä siis malta olla laittamatta lusikkaani tähänkin soppaan pohtimalla niitä omasta näkökulmastani. Kuten sanottu, näkökulma on nimenomaan omani ja sellaisenaan melko merkityksetön. Tästä kirjoituksesta ei siis ole tulossa mitään tyhjentävää selontekoa em. asioista. Onpahan vain pienen ihmisen pieniä ajatuksia siitä, miten monet asiat ovatkin kokonaan toisella tavalla kuin joskus niitten luuli olevan.

Suojamuureista kertovassa kirjoituksessa kirjoittaja päätti esityksensä lausahdukseen: ”Rakkaus voittaa kaikki suojamuurit!”

Noin ajattelin minäkin rakastuneena, nuorena morsiamena ja aviovaimona. Rakkauden teoilla yritin saada aviomieheni ymmärtämään, etten ollut uhka, vaan valmis tekemään kaikkeni yhteisen onnemme hyväksi. Loukkaukset nielemällä, anteeksi antamalla ja aina vain rakastamalla yritin koota tulisia hiiliä mieheni pään päälle ja kuvittelin, että kun niitä riittävästi sinne kasaantuisi, ne lopulta sytyttäisivät roihun, joka polttaisi kaikki suojamuurit tuhkaksi. Että mies vihdoin huomaisi rakkauteni ja arvoni ja ymmärtäisi, mitä yhteinen elämä tarkoittaa. Ettei se tarkoita toisen loukkaamista sanoilla ja teoilla. Ettei se ole myöskään toisen mitätöimistä, väheksymistä eikä alistamista. Ettei siihen koskaan kuulu toisen arvon tai olemassaolon oikeutuksen kieltäminen.

Paljon kului päiviä, kuukausia ja vuosia, ennen kuin viimein tunnustin, ettei sellaista rakkauden määrää minussa tai koko maailmassa ollut olemassakaan, jolla aviomieheni sisään vuosien saatossa, lapsesta lähtien rakennetut muurit saataisiin kaatumaan tai edes horjumaan. Viimein oli minun annettava periksi, vaikka kuolemaan asti olin luvannut rakastaa. Lopulta oli myönnettävä, ettei minusta siihen ollut.

En ollut kone tai kylmä kivi. Olin elävä, tunteva, lämmin ihminen, nainen, joka suorastaan huusi rakkauden perään. Minun oli saatava tuntea vahvat käsivarret ympärilläni ja rakastetuksi tulemisen lämmin aalto sisälläni. Ennen kaikkea minun oli saatava tuntea olevani hyväksytty juuri tällaisena: puutteellisena, virheellisenä ja vajavaisena. Muuten kuolisin pystyyn, ja katkeruus ja viha kalvaisivat minut sisältä ontoksi.

Nyt jälkikäteen ymmärrän, ettei miehestä siihen ollut; ei ollut silloin eikä koskaan tulisi olemaankaan. Eikä se ollut miehen oma vika. Elämä vain oli jakanut hänelle sellaiset kortit, joissa ei niin kovin paljon rakkaudesta ja toisten hyväksymisestä sellaisenaan luriteltu. Ja jos oma ymmärrys tai halu kasvaa, kehittyä ja muuttua ihmisenä kaikesta entisestä painolastista huolimatta puuttuu, eivät siinä silloin toiset voi auttaa, vaikka kuinka rakastaisivat ja vaikka koko oman elämänsä uhraisivat toisen rakastamisen alttarille. Jos ihminen on joutunut elämään ja kasvamaan rakkaudettomassa ympäristössä ja ilmapiirissä, ei suurinkaan rakkauden määrä hänen sisintään ehkä koskaan enää tavoita, eikä saa sitä sulamaan ja luottamaan muihin.