Vaikka irokeesi nyt olikin pelastunut pahimmasta ahdingosta, ei vaara vielä ollut ohi. Tokkopa tässä maassa hyvällä silmällä katseltiin verinaarmuilla oleva ylävartalo paljaana pitkin katuja juoksentelevaa vääräuskoista, joka vielä kaiken kukkuraksi oli pukeutunut repaleisiin kukkakuosipolvihousuihin ja nauhabootseihin. Äskeisessä nujakoinnissa oli irokeesisudelta irronnut partatupsujakin, joten kovin komea ja silmää hivelevä näky hän ei totisesti ollut.

Sen tajusi hän itsekin ja lisäsi vauhtia sekä yritti etsiä mahdollisimman hiljaisia kulkureittejä, ettei vain kukaan sivullinen olisi häneen liikaa huomiota kiinnittänyt. Suuressa kaupungissa se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, mutta tällä kertaa oli itsellään Rouva Fortunalla pitkät sormensa pelissä, ja irokeesi selvisi kuin selvisikin Punahilkan hienostohotellille asti kenenkään pysäyttämättä.

Siihen matka sitten tyssäsikin. Hotelli oli korkean aidan ympäröimä ja tarkasti vartioitu. Aseistettuja vartijoita pasteerasi edestakaisin hotellin edustalla ja lähiympäristössä. Ei ollut toivoakaan päästä heidän ohitseen sen paremmin luvallisesti kuin luvattomastikaan. Täytyi siis keksiä muita konsteja.

Irokeesi istahti kiviaidan vierustalle pensaitten suojaan tarkkailemaan tilannetta. Siinä samalla hän veti hiukan henkeä ja mietti toimintasuunnitelmaansa. Vartijoitten ohi oli jotenkin päästävä, mutta miten se tapahtuisi? Se tuntui olevan suuri mysteeri. Irokeesin laskujen mukaan vartijoita oli kolme. Noin kymmenen minuutin välein he lähestyivät kohtaa, jossa irokeesi piilotteli. Piilopaikastaan irokeesi kuikuili heidän peräänsä saadakseen selville, missä he viettivät lopun ajan.

Nyt rupesi jo vaikuttamaan siltä, että irokeesi äskeisestä lievästä epäonnestaan huolimatta oli syntynyt onnellistakin onnellisempien tähtien alla, sillä kohtalo puuttui taas ohjaksiin. Kävi nimittäin seuraavasti.