Kotiin kuitenkin päästiin. Mikko kuskasi Soilen tavaroineen kotiovelle asti, vaikka vielä pari päivää sitten oli haukkana vahtinut, ettei Soile vain mitään hänelle kuulumatonta veisi. Jopa patjan oli Mikko käärinyt hyvin ja huolellisesti paperiin, ettei se likaantuisi matkalla. Siitäkin oli ollut vääntöä. Aikanaan Soilen tyttöaikana ostamat kaksi hyvää patjaa oli viety mökille. Ne olivat kuitenkin niin isoja ja kankeita, ettei Soile niitä halunnut takaisin vieraspatjakseen. Hän halusi kevyemmän ja helposti käsiteltävän patjan. Ei tahtonut Mikko siihen mitenkään suostua, sillä tietysti Soile valitsi parhaan patjan, joka sekin sattui olemaan hänen ostamansa.
 
Mutta Soile oli nyt tyytyväinen. Hän ei halunnut vuokramökeiltä muuta. Tuskin koskaan menisi hän siellä edes enää käymään. Hänellä ei ollut mökkeihin minkäänlaista tunnesidettä toisin kuin saarimökkiin. Kyllä hän sieltäkin jotain pois hakisi, sillä hänellä oli tunne, ettei kovin paljon mökkiä käyttäisi, vaikka hänellä siihen oikeus olikin. Eihän hänellä ollut venettä eikä tässä vaiheessa vielä autoakaan. Miten hän mökille menisi, mitenkään! Ainut mahdollisuus oli tytär, mutta hänelläkin oli omat opiskelunsa ja menonsa. Tuskin hän usein mökille ehtisi.
 
Soilen ja Mikon välit olivat nyt sellaiset, että Soile uskalsi pyytää Mikkoa laittelemaan hänelle tauluja seinälle. Jo parin viikon kuluttua Mikko tulikin. Kaikki meni hyvin, taulut tulivat paikoilleen ja myös ovi, josta koko soppa oikeastaan oli alkanut, laitettiin nyt paikoilleen. Mutta ei olisi Mikko ollut Mikko, ellei hän tässäkin asiassa olisi toiminut kierosti. Ei Soile sitä heti huomannut, mutta jonkin ajan päästä alkaessaan laitella tavaroita kyseiseen kaappiin löysi hän paperilapun tyhjästä kaapista.
 
Se oli lehdestä leikattu lause. Soile käänteli ja väänteli lappua käsissään ja mietti, miten se oli kaappiin voinut joutua, sillä ei hän ainakaan itse ollut koskaan edes nähnyt lappua. Lapussa oleva lause oli jokseenkin vihjaileva, ja lopulta Soile käsitti, mistä lappu oli peräisin. Mikko oli sen kaappiin laittanut saranaa korjatessaan. Mikään vahinko se ei ollut, vaan lappu oli sisällöltään niin vihjaileva ja Soilea halventava, että tarkoituksella oli Mikko sen kaappiin laittanut.
 
Soilea kylmäsi. Hän saattoi vain kuvitella, mitä Mikko illat pitkät yksinäisyydessään päässään pyöritteli. Soilen lähtö oli ollut kova pala. Nyt täytyi tätä yrittää ”rangaista” kaikin mahdollisin tavoin. Oli aivan sama, mitä Soile olisi asiasta ja sen todenperäisyydestä yrittänyt vakuuttaa. Mikko uskoi vain sen, mitä halusi uskoa. Hänhän ”tiesi” ja tunsi naiset. Kaikki samanlaisia pettureita!
 
Soile päätti, ettei reagoisi lappuun millään tavalla, sillä sitähän Mikko juuri yritti. Niinpä hän ei sanallakaan hiiskunut lapusta Mikolle mitään eikä koskaan kysellyt, miten se hänen kaappiinsa oli joutunut. Ei Mikkokaan koskaan kysellyt lapun perään, sillä silloinhan hän olisi paljastanut laittaneensa itse sen Soilen kaappiin.
 
Lappuepisodi unohtui, kun tuli uusia koitoksia. Sen olisi Soile vielä ymmärtänyt, jos Mikko olisi ollut katkera hänelle ja heitellyt kapuloita hänen rattaisiinsa. Mutta kun tytär alkoi saada osakseen samanlaista kohtelua, oli hänen sydämensä särkyä tyttären puolesta. Kun Mikko alkoi käsittää, ettei tytär noussutkaan äitiään vastaan, vaan nuo kaksi olivat löytäneet yhteisen sävelen, oli se hänelle ankara isku. Hän käyttäytyi kuin norsu lasikaapissa ja syytti muita, kun lasinsiruja sitten oli kaikkialla.