Seuraavana päivänä ei suden puhelua enää kuulunut. Taisi olla susi tosissaan siinä, mitä oli sanonut. Minkäpä sille sitten mahtoi, ajatteli Punahilkka hiukan huokaisten ja sulki jo mielessään tälle susipolulle johtavan portin. Itse ei hän aikonut suteen yhteyttä ottaa, sillä mieliala ei ollut sellainen, että suuremmin olisi mieli tehnyt yrittää solmia yhteen jo erilleen joutuneita langanpäitä. Eikä Punahilkka sitä paitsi alun perinkään ollut ollut se, joka yhteyttä otti. Ei hänelle omasta mielestään silloin kuulunut myöskään sitä kynsin hampain yllä pitää. 

Kaikesta päätellen susi oli nyt sanottavansa sanonut ja sillä hyvä. Tietysti Punahilkkaa harmitti, että kaikki loppui kuin kanan lento. Oli heillä sentään suden kanssa ollut monta yhteistä asiaa, joissa riitti puhumista ja mielipiteen vaihtoa. Ja  asia, joka tavallaan oli ollut yhteyden pidon loppumisen syynäkin, oli kuitenkin se, joka Punahilkan elämässä oli ollut se kaikkein käänteentekevin seikka. Susi oli ymmärtänyt, kun itsekin oli samaa kokenut…

Mutta asialle ei nyt mitään voinut.  Punahilkan piti jatkaa elämäänsä omalla tahollaan, susi jatkaisi sitä omallaan. Se oli käynyt jo koko lailla selväksi, että tämän kummempaa yhteistä heille tuskin koskaan tulisi. Mutta kylmässä maailmassa ei ainakaan Punahilkalla ollut ystäviä ja luotettuja liikaa, susi oli tuonut tuohon harvaan joukkoon mukavan lisän.

Mutta kuinkas ollakaan: muutaman päivän kuluttua pirahti Punahilkan kännykkä taas eräänä harmaana iltapäivänä. Näytössä näkyi numero, jota Punahilkka ei tunnistanut. Ei se siis ainakaan mikään tallennettu numero ollut. Punahilkan vastattua kuuli hän korvissaan suden tutun äänen. Ei ennättänyt Punahilkka edes ihmetellä, miksi susi soitti, kun tämä jo kertoi, ettei kuitenkaan pystynyt olemaan Punahilkalle soittamatta.

Punahilkka tietenkin ilahtui suden soitosta, ja siitä alkoi varsinaisesti Punahilkan ja suden ystävyys, joka jatkuu vieläkin….