Pariisissa teimme toki muutakin kuin seurasimme maratonia. Mies oli jo etukäteen varannut meille liput Moulin Rougen näytökseen, sillä kun kerran Pariisissa oltiin, piti sellainen ”syntinen” paikka tietysti omin silmin nähdä. Olihan näytös omanlaisensa kokemus, mutta mistään en olisi jäänyt paitsi, vaikken sitä olisi nähnytkään.

Turvatoimet olivat tiukat, ja koko paikka vaikutti lähinnä rahankeruupaikalta, mitä se tietysti olikin. Ohjelma oli kyllä korkeatasoista ja ammattimaista, sitä en kiellä, mutta en oikein ymmärrä, mitä kovin syntistä on vähäpukeisissa naisissa, jotka tanssivat rinnat paljaina höyheniin ja korkeisiin korkoihin sonnustautuneina.

Ympäristönä ei Moulin Rouge mitenkään erikoinen ole. Sisälle mennään pienestä ovesta, ja sisäänkäynti on muutenkin kuin mihin tahansa yökerhoon. Salissa istutaan pitkissä pöydissä ahtaasti, ja jos ei ole ollut valmis pulittamaan kovin isoa summaa istumapaikastaan, saa varautua seinänvieruspaikkaan, josta näkyvyys lavalle on jokseenkin kehno.

Jotenkin minulle jäi vaikutelma, että kaiken piti toimia nopeasti ja tehokkaasti ”rahat pois turisteilta” -periaatteella. Kaikenlainen glamouri, jonka olin ajatuksissani kyseiseen paikkaan liittänyt, puuttui kokonaan. Sisustus oli kulunutta ja nukkavierua. Paikan vaikuttavuus ja kuuluisuus taitavat perustua enemmän sen entiseen maineeseen kuin mihinkään muuhun.

Enemmän kuin Moulin Rougesta olin kiinnostunut Pariisin kuuluisista kirpputoreista, joilla myös kävimme. Minulle kyllä jäi vaikutelma, että emme lainkaan osuneet varsinaiselle pääpaikalle, mutta olihan sitä katsomista ja ostamista niilläkin alueilla, joita kiersimme. Monet kojut olivat kuitenkin kiinni. Liekö kolea sää ollut syynä siihen, tai sitten olimme liikkeellä vääränä viikonpäivänä.

Seutu oli myös maahanmuuttajien kansoittamaa. Erään sillan lähistöllä istui toinen toisensa vieressä tummaihoisia miehiä ja naisia päämyyntiartikkelinaan käytetyt matkapuhelinten laturit. Sitä katsellessa tuli mieleen, ettei tainnut päivän myyntisaldo kovin korkeaksi nousta, jos se kyseisen tuotteen varassa oli. Mutta ehkä myyntisaldoa tärkeämpi asia olikin yhteen kokoontuminen ja tuttavien ja ystävien tapaaminen.

Kun kerran Pariisissa oltiin, piti tietysti käydä myös Eiffelin tornissa. Olin käynyt Pariisissa edellisen kerran noin kolmekymmentä vuotta aiemmin ollessani interreilaamassa Euroopassa. Eiffelin torniin, saati sen huippuun en silloin ollut noussut muistaakseni rahan puutteen takia. Minulla on olemassa valokuva, jossa olemme piknikillä tornin juurella nurmikentällä.

Silloin oli kesä, mutta sää kolea ja sateinen. Nyt elettiin huhtikuuta, mutta Pariisiinkaan ei lämpöaalto vielä ollut saapunut. Satoi vettä ja välillä kai räntääkin, ja tuuli oli hirmuinen. Osa tornin sisäänkäynneistä oli suljettu korjaustöiden vuoksi, joten sisäänpääsyä joutui jonottamaan useita tunteja.

Jono eteni hitaasti, ja välillä jo ajattelimme jättää koko jonotuksen sikseen, kun kylmä tuuli puhalsi luihin ja ytimiin. Mutta sitten taas tuli mieleen, ettei seuraavaa kertaa ehkä koskaan tulisikaan, joten hammasta purren ja takkia tiukemmin ympärille kietoen jatkoimme jonotusta.

Kun vihdoin pääsimme nousemaan torniin, odotus palkittiin. Pariisi levittäytyi upeana allamme. Jos sää olisi vielä ollut aurinkoinen, olisi näkymä ollut todella hieno, mutta tuollaisenaankin se oli vaikuttava. Kova tuuli ravisteli tornia aika lailla, enkä muista, nousimmeko aivan ylimmälle tasanteelle. Luultavasti nousimme, sillä minulla on tapana katsoa asiat loppuun asti, olipa sitten kyse Eiffelin tornin korkeimmasta tasanteesta tai kiinnostavasta ihmissuhteesta.