Säteilevän syyspäivän kunniaksi ja sen innoittamana lähdin aamulla kävelylle. Matkani suuntautui hautausmaalle. Vanha puistomainen hautausmaa oli kaunis, kun puut loistivat syksyn hehkuvissa väreissä. Kaunis oli myös pieni, vihreän sammalen peittämä hautakumpu. Siinä oli lapsosen hyvä nukkua; kuin lämpimän turkin alla.

Vaikka tiesinhän minä sen, ettei hautaan koskaan ollut laskettu muuta kuin lapseni kuori valkoisessa arkussa. Lapsi itse eli ja vaikutti minussa yhä jokaisena päivänä ja vaikuttaisi niin kauan kuin rintani hengittämisen merkkinä kohoilisi.

Ei ole merkitystä sillä, että hänen elämänsä kesti vain kaksi päivää. Elämänkaarensa lyhyydestä huolimatta on hänen elämäntyönsä suurempi ja merkityksellisempi kuin monen muun vuosikymmeniä eläneen. Ei toki maailman-  tai edes maanlaajuisesti, ei, mutta minun elämäni kannalta. Lapseni syntymä, hänen lyhyt elämänsä ja erityisesti hänen kuolemansa on se minun elämäni kääntöpaikka, jossa kaikki sai uuden merkityksen.

Tuosta kaikesta on jo yli kaksitoista vuotta, ja yhä vielä asuu hiljainen suru rinnassani, haikeus täyttää mielen ja esiin pyrkii ajatus, miten kaikki voisi olla toisin, jos...  Mutta enää ei suru ole kalvavaa, kaiken nielevää mustaa tuskaa, ei miksi -kysymysten täyttämää turhaa pohdintaa, ei katkeraa kipua.

Yhä useammin se on iloa siitä, että lapsi sai syntyä, että edes yhden kerran sain pitää häntä elävänä sylissäni, että hänen kuolemansa avasi silmäni näkemään. Näkemään elämän ihanuuden ja ainutkertaisuuden, sen rajallisuuden, elävän lapseni todellisen arvon ja merkityksen, muut ihmiset rinnallani.

En olisi lastani kuolemalle antanut, jos asiaa minulta kysytty olisi. Mutta eipä kysytty, ja sen todellisuuden kanssa minun on nyt elämäni elettävä ja siitä lähtökohdasta ammennettava voima jäljellä oleviin päiviini; olipa niitä paljon tai vähän.

Ja nouseehan se sieltä! Jokaisena uutena aamuna, jolloin saan nousta ylös terveenä, uteliaana, elämän riemua hehkuvana tunnen sen voiman. Tunnen sen myös silloin, kun elämä heittelee vastoinkäymisiä tielleni, sillä niinhän kuuluu ollakin!  Jokaiselle annetaan osansa ja voimat sen mukaan.

Pilvisen päivän jälkeen paistaa aina aurinko!