Marraskuun yhdeksäntenätoista päivänä sain suru-uutisen. Elli, ystäväni ja tyttäreni täti, joka sairasti Alzheimerin tautia, oli viimein päässyt vaivoistaan. Kuolema oli ollut rauhallinen, Elli oli saanut hyvän kipulääkityksen, ja hän lähti kohti tuonilmaisia suuria tuskia tuntematta.

Suru ja kaipaus valtasivat mieleni, mutta samalla tunsin helpotusta siitä, että Elli oli nyt saanut levon. Olin entistä tyytyväisempi siihen, että loppukesästä olimme vielä tyttäreni ja vävyni kanssa käyneet häntä tervehtimässä, vaikka pitkä oleilu muistisairaan ihmisen seurassa olikin ollut henkisesti raskasta.

Jo silloin hyvästellessämme olin aavistellut, että tapaamisemme täällä fyysisessä maailmassa  mitä todennäköisimmin olisi viimeinen. Tietysti olin toivonut, että Elli olisi elänyt niin kauan, että olisi vielä ehtinyt nähdä kohta syntyvän lapsenlapseni. Mutta elämämme mitta ei ole useinkaan se, mitä me toivomme tai mikä meille parhaiten sopisi. Se on se, jolloin työmme ja tehtävämme tulee tehdyksi. Elli oli nyt saanut työnsä loppuun. Hän oli elänyt pitkän ja uutteran elämän. Oli aika sanoa hyvästit.

Hautajaiset oli tarkoitus järjestää ennen joulua. Ajattelin, että yritän päästä menemään niihin. Tyttären synnytyksen laskettu aika oli 11.12. Se oli oikeastaan ainoa asia, joka arvelutti. Mutta sitten ajattelin, että katson päivä kerrallaan tilannetta. Menen hautajaisiin, jos se vain on mahdollista. Ellen niihin pääsisi, voisin olla iloinen siitä, että tapasin Ellin vielä ennen hänen kuolemaansa. Ainahan olin sanonutkin, että pyrin käymään hänen luonaan niin kauan kuin molemmat olemme elossa. Myöhäistä olisi osoittaa ystävyyttä siinä vaiheessa, kun arkkua laskettaisiin hautaan.