Punahilkka säpsähti rajusti ohjauspyörän takana. Mikä ihme oli äsken lennähtänyt tuulilasin editse? Pimeässä talvi-illassa sitä ei kunnolla voinut erottaa, mutta jotain mustaa, kiiltävää ja surisevaa se oli ollut. Linnulta se ei vaikuttanut, eikä se myöskään lepakko voinut olla; nehän horrostivat tähän aikaan vuodesta jo tapuleissa niillä, joilla niitä yleensä tapulissa oli.

No, olipa mikä hyvänsä. Ei Punahilkka sitä sen enempää jäänyt miettimään, vaikka hiukan säikähtänyt olikin outoa, mustaa vihreälle ja siniselle vivahtavaa ilmestystä. Täällä synkillä metsätaipaleilla tuli kaikenlaista mieleen, varsinkin kun oli jo syntymässä siunattu vilkkaalla ja eläväisellä mielikuvittelun lahjalla.

Sen verran Punahilkka asiaa ja erikoista surisevaa ja pörisevää ”otusta” toki ajatteli, että sen muodon ja olemuksen painoi mieleensä. Joskus, kun tarinanaiheet (ja blogissa vierailevat) olisivat taas vähissä, sillä niin väistämättä joskus kävi kekseliäällekin kirjoittajalle, voisi tuota ideaa kukaties hyödyntää…

Niin jatkoi Punahilkka matkaansa kohti vahinkosuden kotia, jossa sauna jo kutsuvasti lämpeni, ja taisipa lämmetä Punahilkkakin ajatukselle, että kohta pääsisi vahinkosuden kanssa saunomaan. Suden antamat ajo-ohjeet olivat hyvät, ja tuota pikaa käänsi Punahilkka autonsa nokan vahinkosuden asuintalon pihaan. Vielä pientä oikean oven etsiskelyä, ja sitten kilahti ovikello asunnon sisällä ilmoittaen sudelle, että Punahilkka oli saapunut…