Koska surmatun perheen koti oli nyt rikospaikka, se tietenkin tutkittiin jokaista neliömillimetriä myöten. Ei siinä mitään, niinhän kuuluu tehdäkin. Käsittämätöntä asiassa on se, että rikospaikkatutkijat jättivät kaikki käyttämänsä tavarat, suojapuvut, kertakäyttökäsineet, teipit yms. asuntoon omaisten pois siivottaviksi. Siivouksen järjestäminen jäi veljen vastuulle, joka oli saanut asunnon avaimen poliisilta, kun rikospaikan tutkinta oli lopetettu.

Yhdessä surmaajan omaisten kanssa veli sopi, että siivouksen saa hoitaa siivousfirma korvausta vastaan. Mikä mahtoi siinäkin mennä vikaan, kun sovitut aikataulut eivät pitäneet, ja siivous siirtyi siirtymistään. Lopulta veli sai kyllikseen odottelusta ja päätti siivota huoneiston itse. Vaikka urakka oli valtava ja vei paljon aikaa, oli se kaikessa karmeudessaan veljelle hyvin terapeuttinen kokemus. Ensimmäisen kerran sitten surmatyön hän koki saavansa jonkinlaista helpotusta suruunsa ja tuskaansa.

Tuskinpa tämä surmapaikka on ainoa, jonka rikostutkijat jättävät hävityksen kauhistuksena jälkeensä. Tapa on varmaan aivan yleinen. Sivullisen mielestä olisi tavassa kovastikin korjaamisen varaa. Ei luulisi olevan vaikeaa työntää käytettyjä suojapukuja ja -käsineitä jätesäkkeihin saman tien, kun ne päältä riisutaan. Miksi pitää omaisille sälyttää vielä tällainen taakka kannettavaksi? Perheen kodin muuttuminen rikospaikaksi lienee jo kyllin suuri murhe. Onko sitä kasvatettava vielä raiskaamalla koti uudemman kerran virkavallan toimesta?

Jutussa kerrotaan kauniisti ja koskettavasti myös siitä, miten siunaustilaisuus ja hautajaiset järjestettiin. Uhrien omaiset olivat niistä päävastuussa, sillä surmaajan omaisista ei siihen suuren surun alla ollut. Kun arkut tuotiin kappeliin, lauloi perheen äiti tyttärelleen ja lapsenlapsilleen kauniin kehtolaulun ja isä luki iltarukouksen ja Herran siunauksen. Myös vävy sai iltarukouksen ja siunauksen, mutta laulamaan ei anoppi vävylleen kyennyt.

Varsinaisissa hautajaisissa edettiin mahdollisimman tarkasti kirkkokäsikirjan kaavan mukaan. Se oli omaisten toivomus. Kenelläkään ei ollut voimia ylimääräisiin tunteenpurkauksiin, ja valmis kaava antoi kuin hengähdystauon raastavan surun keskellä. Sen sijaan tilaisuuden virsivalinnat eivät sureville juurikaan tukea tai toivoa antaneet. Ulkona olisi kohta kaunis ja heleä kesä, surevien sydämet olivat murheesta raskaitakin raskaammat.

Kun ruumiit oli siunattu, teki äiti, isoäiti ja anoppi vielä ristinmerkin jokaisen arkun kohdalla. Tällä tavoin hän ehkä halusi sitoa perheen yhteen myös kuolemanrajan tuolla puolen. Ruumiit tuhkattiin ja tuotiin tuhkauksen jälkeen kotipaikkakunnalle. Taas tuli esiin äidin ja anopin rakkaus ja suuri sydämen suvaitsevaisuus kuolleita perheenjäseniä kohtaan. Hänen ehdotuksestaan kaikkien kuolleitten perheen jäsenten, myös surmaajan tuhkat siroteltiin samaan muistolehtoon. ”Hän oli lasten isä.”